maanantai 8. joulukuuta 2008

Tarvitaanko kouluja?

Sinänsä mielenkiintoista, että juuri kun olin pienessä mielessäni pähkäillyt, että ihmisyksilön kehityksen kannalta on mahdollisesti melko yhdentekevää, mitä kouluissa opetetaan, Dr. Philin (yksi paheistani) sunnuntainen jakso käsitteli ihmisiä, jotka eivät halua kouluttaa lapsiaan ("non-schoolers"). Tämän kasvatusideologian mukaisesti lapset varttuvat suhteellisen vapaassa, mutta mahdollisimman virikkeellisessä ympäristössä, jossa he itse tarttuvat mielenkiintonsa mukaisiin harjoitteisiin ja tiedonlähteisiin. Vanhempien tehtävä ei ole opettaa, vaan avustaa ("facilitate") lasta oppimisessa. Maailma itsessään on lapsen valtavan suuri luokkahuone.

Olen itse hyvin tietoinen siitä, että suomalainen koulujärjestelmä on yhdenmukaistava. Ominaisuuksiltaan, taipumuksiltaan ja suuntaumuksiltaan hyvin erilaiset lapset halutaan pitää mahdollisimman pitkälti samassa luokkahuoneessa. Tämän omalla tavallaan tasavertaisen kohtelun kääntöpuolena on tasapäistäminen: erityistä apua kaipaavat lapset laitetaan sinnittelemään hädin tuskin muun luokan perässä ja lahjakkaat (tuntuu hieman pahalta huitaista tuo arvottava termi tähän, mutta menköön paremman puutteessa) lapset jäävät yhtälailla vaille niitä resursseja ja mahdollisuuksia, jotka auttaisivat heitä olemaan niin hyviä, kuin he voisivat olla. Tämä järjestelmämme ominaisuus perustuu tietääkseni ihan suoraan aikaisempiin koulutuspoliittisiin linjanvetoihin ja on käsittääkseni saanut osakseen myös kritiikkiä, sillä elämmehän aikaa, joka arvostaa mentaalista pääomaa sekä tietotaitoa siinä missä materiaalisia resurssejakin ja kaipaa eksperttejä, jotka erikoistumisensa ja taipumustensa ansiosta kohoaisivat matti meikäläisiä päätä pidemmiksi maailman pulmia ratkaistaessa.

Suinkaan kaikki eivät siis niele itsestään selvänä ajatusta siitä, että julkinen koululaitos on lapsen kasvatuksen kannalta ainoa tai paras vaihtoehto. En minäkään. Uskoisin olevani erittäin avarakatseinen erilaisten kasvatus- ja opetusvisioiden suhteen. Viittaan jälleen edelliseen postaukseeni, jossa menin jopa tuumimaan, että samapa tuo sinänsä, mitä kouluissa opetetaan. Silti jokin mainitsemassani Dr. Philin jaksossa ja sen "non-schooler" ja "home-schooler" perheissä (erona aiempaan kontrolli ja strukturoitu opetus) sai olon tuntumaan epäileväiseltä. Hahmotin oloni lopulta käsitteen "asiantuntijuus" ympärille. Jos en laittaisi omia hypoteettisia lapsiani kouluun, kokisin riistäväni heiltä (varsinkin jos kyse on myöhemmistä vuosiluokista) mahdollisuuden olla päivittäisissä tekemisissä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Mitkä ikinä lapsieni kiinnostuksen kohteet minäkin kautena olisivat, koulussa hänellä pitäisi ainakin periaatteessa olla mahdollisuus olla tekemisissä sen alan asiantuntijan kanssa. Lisäksi lapsi altistuisi erilaisille tavoille nähdä ja käsitellä asioita sekä iän mukanaan tuoman ymmärryksen myötä toivottavasti myös tajuaisi niille altistuvansa: eräs verrattomimmista asioista, jonka voi koulutuksensa myötä oppia, on mielestäni se, kuinka tieto suodattuu erilaisten äänitorvien kautta. Useiden auktoriteettihahmojen antama opetus tuntuu ainakin äkkiseltään erittäin kätsältä tavalta mahdollistaa tämän oivallus/havainto.

Jaksoa katsoessani Dr. Phil alkoi sanallistaa saman suuntaisia ajatuksia kuin omassa päässäni liikkui. Hän toi esille varsinkin erään opettajien jakaman asiantuntijuuden lajin: kasvatustieteellisen koulutuksen. Jokainen pätevä opettaja on ainakin periaatteessa koulittu ymmärtämään ja analysoimaan oppimista sen eri muodoissa, tarkkailemaan ja kehittämään omaa toimintaansa oppimistilanteessa ja pitämään yllä omaa aineenhallintaansa. Tämä pyrkimys on mielestäni keskeinen, koska vaikka leikittelen ajatuksella, ettei se mitä opetetaan ole tärkeää, minusta
se miten opetetaan on äärimmäisen tärkeää. Käytännössä hienojen periaatteiden toteutumisesta ei tietenkään ole mitään varmuutta, jo senkin takia että monet kouluissa opettavat henkilöt eivät ole muodollisesti päteviä. Varmasti tiedän vain sen, etten kuvittele pystyväni tarjoamaan hypoteettiselle lapselleni samaa kuin koululaitos. Oma kysymyksensä on tietenkin se, pystyykö lapsi tätä "asiantuntijuuden lahjaa" millään tapaa arvostamaan, vai onko se vain jonkinlainen "pakotettu etuoikeus", joka sortaa hänen vapauttaan...

Olin myös huomaavinani, että joillain vanhemmilla, jotka olivat päättäneet jättää laittamatta lapsensa kouluun, oli erittäin kummallisia, vanhentuneita, behaviorismin sävyttämiä käsityksiä opetuksesta. Eräs äiti kuvaili näkemystään opetuksesta julkisessa koulussa niin, että se on kuin joku heittelisi vaahtokarkkeja päin lapsen naamaa ja kutsuisi sitä syömiseksi. Joko hänen oletuksensa olivat täysin pielessä, tai sitten ameriikassa ollaan huomattavasti takapajuisempia kuin meillä. Oman kokemukseni mukaan Suomessa puhutaan pedagogisissa piireissä konstruktiivisesta oppimisnäkemyksestä ja oppilaasta tietorakenteiden muodostajana jo siinä määrin, että välillä on ihan tuntunut, että jos niitä teesejä tulkitsisi jyrkimmällä mahdollisella tapaa, oppilaan voisi saman tien jättää häärimään oman onnensa nojaan, koska lopputulos on kuitenkin se ja sama.

Oman lukunsa amerikkalaisten vanhempien kouluvastaisuudesta muodostaa tietenkin joissain tapauksissa ilmenevä kouluampumisten ja muiden huume- ja väkivaltarikosten herättämä kauhu. Onneksi en kenenkään suomalaisen ole sentään vielä kuullut julistavan, että tämä ottaa lapsensa pois koulusta noista syistä. En tiedä, se vain kuulostaa jotenkin hirvittävältä: pelon alla elämiseltä, eristäytymiseltä, yhteisöllisyyden uhraamiselta kasvottomien kauhujen alttarille.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Mitä kouluissa pitäisi opettaa?

Saunon joskus 12-vuotiaan pikkusiskoni kanssa ja kyseisen nuoren neidin keskustelunavaukset jäävät usein pyörimään päähäni. Viime viikonloppuna hän ilmoitti minulle, ettei aina ihan jaksaisi istua ympäntunnilla (tiedoksi niille, joiden sanavarastosta nykyisen alakoulun termistö ei muodosta merkittävää osaa: ymppä tarkoittaa ympäristöoppia). Esitin hyvänä keskustelukumppanina tietenkin jatkokysymyksen ja ihmettelin, mikä niissä ympäntunneissa niin ikävää on. Pikkusiskoni tunnusti, etteivät häntä jaksa kiinnostaa pasaatituulet. Äkkiseltään en osannut mainita yhtäkään syytä, miksi niiden pitäisi häntä kiinnostaa.

Mielessäni kävi, että ehkä pasaatituulet koskettaisivat siskoani (ja minua itseäni) enemmän, jos oleskelisimme alueella, jossa ne vaikuttaisivat elämäämme. Silloin niistä voisi olla hyödyllistä tietää. Tai jospa pikkusiskoni päättääkin isona haluavansa opiskella maantiedettä tai meteorologiaa: toki hän silloin arvostaisi suuresti peruskoulussa saamaansa pohjatietoa. Itse en ainakaan ennen lukion loppuvaihetta tiennyt, mihin suuntaisin opiskelemaan.

Pystyn siis muotoilemaan ainakin pari luonnoksenomaista ja kömpelöä syytä kiinnostua niistäkin peruskoulun tarjoamista tiedonpalasista, joiden käyttökelpoisuutta ei kyseisellä hetkellä ehkä ymmärrä. Karu totuus on kuitenkin se, että ihmiskunnan hippusissa oleva tiedon määrä lisääntyy päivä päivältä (jos ei muuta, niin ainakin historiaa syntyy koko ajan lisää. Jollain periaatteilla ja jonkun auktoriteetilla koulussa opetettavia asioita on siis rajattava, eikä kaikkea mahdollisesti tärkeä mahdu opetussuunnitelmaan. Lisäksi voitaisiin argumentoida, että eikö tärkeiksi osoittautuvat asiat voi opiskella silloin, kun niiden tärkeys kunkin yksilön elämässä tulee ilmeiseksi.

Tarve jollekin tiedolle tai taidolle ei kuitenkaan takaa kykyä sen omaksumiseen. Sen tähden olisi hyvä jo kasvuiässä taata ihmisille mahdollisuus oppia tiedon etsimiseen, omaksumiseen ja soveltamiseen liittyviä periaatteita ja kysymyksenasetteluja. Tällaisia abstrakteja asioita on kuitenkin hyvin vaikea, ellei miltei mahdoton omaksua ilman käytännön esimerkkejä ja harjoitusta. Jotain asiatietoa kouluissa tulisi siis yleisten periaatteiden ja filosofisen pohdinnan lisäksi ja tukena opettaa.

Harhailevat ajatukseni ovat näin johtaneet minut kahden hämmentävän mietteen äärelle. Yksi: kouluissa tulisi opettaa jotain. Kaksi: saattaa loppujen lopuksi olla melko sama, mitä tämä "jotain" on. Nämä tuumat ovat samanaikaisesti sekä äärimmäisen kiehtovia että erittäin vaikeita. Ajatus koulusta, jossa oppilaat ja opettaja saisivat opetussuunnitelmien puuttuessa luoda yhdessä oman, täysin ainutlaatuisen oppisisällön, tuntuu herkulliselta. Vaikeus seuraa yhteiskunnallisen tason kysymyksistä: Mitä tapahtuisi opintojen vertailukelpoisuudelle? Miten kävisi ylioppilaskirjoitusten ja jatko-opintopaikkojen jakamisen? Realiteetit ampuvat päiväunia jalkaan, niin kuin yleensä.

perjantai 31. lokakuuta 2008

Uskontunnustelu

Kokemusmaailmani koostuu asioista,
joista kenenkään kokemusmaailma ei saisi koostua:

mietinnöistä, kuinka seisomaan jätetty kahvi muodostaa
haihtuessaan kupin sisäpintaan samanmoisia merkkejä
kuin puiden vuosirenkaat ovat,

ja toisten ihmisten keskustelujen kuuntelemisesta

ja pimeyden seuraamisesta katseella
kerta toisensa jälkeen
nurkkaan asti.

Tämä näin, vaikka yritän ajatella asioita,
joilla oikeasti on väliä:
jokapäiväistä leipää ja syntien anteeksiantamista.

Vaikka yritän ja katsoessani
hämärän läpi nukkuvaa pikkusiskoani
muistan nuoren tytön, kauttaaltaan puhtaaksi tahratun.

Voi Luoja, kuinka minä haluan olla taas se tyttö
ja tietää, että vähän vielä kipua
voi sietää, aina vähän vielä kipua,
eikä koskaan sulkeutua lopullisesti.



keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Merkityksetön päättää lakata

Vaikeinta oli saada se lähtemään ilman puhelintaan. Jos se olisi tarkistanut kassinsa sivutaskun, minun olisi täytynyt kaivaa kännykkä kaapin alta, mihin olin vempeleen sujauttanut sen vessakäynnin aikana. Sitten minun olisi pitänyt sen kanssa ihmetellä, miten kummassa puhelin oli omatoimisesti hiipinyt piiloon, kun se kerran niin tarkkaan muisti pistäneensä kännyn kassiin odottamaan lähtöä. Ehkä olisin saanut sen epäilemään mielenterveyttään, mikä olisi ollut saavutus sinänsä. Tosin luulen, että se olisi löytänyt jonkin itseään tyydyttävän (jopa ilahduttavan) selityksen liikkuville esineille. Olisi varmasti.

Ei se kuitenkaan tarkistanut kassiaan ovella. Tein parhaani, ettei sille olisi tullut mieleenkään tehdä niin: suukotin, nyin kädestä ja leikin, etten halunnut sen lähtevän. Se nauroi ja lähti, pakkohan sen oli. Minä istuin sohvalle odottamaan. Tiesin, että jos se ei heti huomaisi omaisuutensa vajaavaisuutta, niin ei se takaisinkaan tulisi, vaan päättäisi selvitä iltaan asti ilman. Odotin viisi minuuttia. Tuntui, kuin olisin asettamassa viimeistä korttia huojuvan korttitalon huipulle. Anna vielä tämän onnistua, hoin mielessäni. Anna vielä tämän mennä kohdalleen ja olla niin kuin pitää. Odotin kymmenen minuuttia. Jos tämän kortin saan paikoilleen, tämän yhden vielä, niin sitten voin puhaltaa koko korttitalon kumoon. Odotettuani viisitoista minuuttia, vedin syvään henkeä ja kumarruin noukkimaan kännykän kaapin alta.

Istuin nojatuoliin, päästin virkamiesyskää muistuttavan kuivan rykäisyn ja korjasin ryhtiäni. Sitten etsin kännykän uumenista esille viestit. Puhelin oli uusi, joten viesteille oli paljon tilaa. Tekstareita oli monia, mutta kävin ne kaikki huolellisesti läpi. Sen mielenkiinnottomien kavereiden lähettämät lässytykset jätin rauhaan, vaikka jutut olivat toivottoman typeriä. Sellaiset vihan ja turhautumisen tunteet eivät olleet terveitä ja sen syövän olin päättänyt leikata itsestäni irti juuri nyt. Paras antaa vain olla. Hävitin vain itseni kirjoittamat. Onneksi se ei ollut niin sentimentaalista tyyppiä, että se olisi kirjoitellut vanhoja viestejä jonnekin ylös. Minun ei siis tarvinnut käydä läpi paperipinkkoja metsästäen epämääräisiä töhryjä.

Selattuani viestit läpi otin esille kyseiseen käyttöön tarkoitetun kosteuspyyhkeen ja pyyhin puhelimen puhtaaksi sormenjäljistä ja muista töhryistä. Kyllä se tietäisi, että minä olin kapineen pihistänyt, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli, ettei minusta jäänyt mitään merkkejä. Asettelin kännykän ruokapöydälle. Astuin pari askelta taaksepäin ja tarkkailin asetelmaa pää kenossa. Sitten palasin takaisin pöydän ääreen ja tyrkkäsin puhelinta vähän kulmasta saadakseni sen vieläkin suorempaan. Nyökkäsin tyytyväisenä ja tassuttelin avaamaan tietokoneen.

Sen tietokone ei ollut suojattu salasanalla, mikä oli etu minulle. Sähköpostin salasanan olin toki joutunut urkkimaan selville, mutta tuo nyt ei ollut homma eikä mikään. Sisäänkirjautumisen hetkeen ajoitetulla hellyyskohtauksella pääsee kyllä epäilyksiä herättämättä tarpeeksi lähelle seuraamaan sormien tanssia näppäimistöllä. Toimenpide pitää vain toistaa muutamaan otteeseen virhemarginaalin minimalisoimiseksi. Olin tehnyt tutkimustyöni huolellisesti ja pääsin ongelmitta sisälle sähköpostiin. Projektiani helpotti suunnattomasti, että se käytännön miehenä tietenkin hyödynsi palvelua, jolla se pääsi käsiksi kaikkiin sähköpostitileihinsä kerralla. Olin kirjoittanut ainakin kahteen niistä.

Aloin selata sähköposteja läpi samalla huolellisuudella kuin tekstiviestejäkin. Hävitin omat kirjoitukseni. Samalla tulin lukeneeksi tekstinpätkiä sieltä sun täältä. En voinut kuin pudistella päätäni ja jatkaa työtäni. Kuinka kukaan saattoi kuvitella, että nuo kahden ihmisen muodostamat merkkien ja tarkoitusten rakennelmat olisivat tuollaisinaan mitenkään yhteensoviteltavissa tai harmonisoitavissa? Kysymys oli yhtä kipeä ja merkityksetön kuin minuuteni. Kun sanoo vähemmän kuin pitäisi ja sekin on jotenkin liikaa, pitää tajuta luovuttaa.

Jatkoin. Olin käyttänyt työhöni jo tunteja. Ulkona hämärsi. Hieroin särkeviä silmiäni ja venyttelin hetken. Sitten tarkistin vielä Lähetetyt-kansion siltä varalta, että sinne olisi säästynyt sellaisia sen viestejä minulle, jossa olisi lainauksia omasta tekstistäni. Lopuksi suoritin tietokoneelle samanlaisen pyyhintäoperaation kuin kännykällekin. Sitä varten minun piti sytyttää valot. Oli jo pimeää.

Hain keittiöstä jakkaran, jolla yletyin kirjahyllyn korkeimmalle tasolle. Sieltä noukin käsiini puisen rasian, jossa tiesin sen pitävän harvoja ja valittuja säilyttämisen arvoisina pitämiään papereita. Etsin käsiini sille lähettämäni kirjeet ja kortit ja kiikutin ne keittiön lavuaariin. Etsin kaapista tulitikut ja ehdin jo sytyttää yhden, ennen kuin muistin jotain. Puhalsin tikun sammuksiin, hain jakkaran takaisin keittiöön ja kipusin poistamaan palohälyttimen paristot. Sitten sytytin uuden tikun ja pudotin sen ohuen paperikasan päälle. Seurasin liekkejä, kunnes olin tyytyväinen tuhon asteeseen ja laskin vettä päälle. Tulen sammuttua avasin ikkunat ilmanvaihtoa ajatellen ja lisäksi asetin pariston takaisin hälyttimeen. Turvallisuus ennen kaikkea.

Jäljellä oli enää tavaroideni kerääminen. Vaatteet ynnä muut olinkin jo pakannut. Kaivoin laukkuni esiin vaatekaapin perukoilta ja kiikutin sen kirjoituspöydän luo. Avasin alimmaisen laatikon ja noukin esiin vanhat päiväkirjani. Tuoreimpaan ei ollut ilmestynyt yhtään sanaa pitkään aikaan. Elin kirjoittamattoman historian pimeää ja sekavaa aikakautta. Pakkasin vihkoset laukkuuni. Laatikosta löytyi vielä sen minulle lähettämät kirjeet, jotka olin kornisti sitonut yhteen lilalla silkkinauhalla. Asettelin ne hellästi päällimmäiseksi laukkuuni ja suljin vetoketjun.

Kirjoituspöydän ylälaatikosta löysin valkoisen paperin ja kuivamustakynän. Nopeasti, mahdollisimman suurta huolimattomuutta tavoitellen, kirjoitin paperille viestin. Sitten tartuin laukkuuni ja vein sen eteiseen odottamaan. Suljin ikkunat ja sammutin valot. Jätin avaimen pöydälle kännykän viereen. Vedin takin päälleni ja kengät jalkaani. Laukkuineni astuin ulos ja painoin oven kiinni takanani.

Sisälle pimeään jäivät odottamaan viimeiset sanat, jotka koskaan tulisin siihen käyttämään:

"Mikä minulle on arvokasta, on Sinulle arvotonta. Sen käyttäminen Sinuun on siis tuhlausta, typeryyttä joka loppuu tähän. Älä sure. Jos en merkitse, jos merkkini eivät merkitse mitään, ei merkitse merkittömyyskään."

tiistai 24. kesäkuuta 2008

Tekstaripalsta 4

En haluais kuulua johonkin "ei ennen avioliittoa" tai "ei esiaviollista seksiä" porukkaan. Sellasta "ei ennen esiaviollista liittoa" liikettä voisin harkitakin.

maanantai 23. kesäkuuta 2008

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 3

Jos en viikkoon päivitä statustani, alkaa sivusto kysellä, mitä parhaillaan puuhaan. Uskomattoman imartelevaa! Joku on huomannut poissaoloni ja haluaa kiihkeästi tietää, mitä oikein olen tekemässä. Minusta ollaan kiinnostuneita ja välitetään. <3

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Onni

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta saan kai silti tehdä sen nyt. Sisällä tosin nakertaa epämääräinen kokemus siitä, että blogeilla on jokin epävirallinen "parasta ennen" -päiväys, jonka mentyä menojaan jokainen itseään kunniottava kirjoittaja aloittaa määrätietoisesti uuden blogin, eikä enää vanhassaan turhia turise. Tämä kokemus ei kuitenkaan taida oikeasti pitää paikkaansa, ja vaikka pitäisikin, en ole itseäni kunnioitettava kirjoittaja, eikä bloggaamiseni suorittamista, joten tämä jatkuu nyt tästä näin...

Tämä Timon kirjoitus sai minut ajattelemaan onnellisuutta ja sitä, kuinka huomaan pohtivani silloin tällöin, olenko onnellinen. Kysymys taitaa olla sellainen, että sitä on kulttuurissamme vaikea välttää, vaikka suomalaiseen mentaliteettiin kuuluneekin myös synkistely (tai ainakin se, ettei satunnaisesti esiintyvää synkistelyä pidetä mitenkään dramaattisena tai erityistä huomiota vaativana olotilana). Viimeksi kysymys onnellisuudestani juolahti väsyneeseen mieleeni joskus viime viikolla.

Googletin juuri sanan "onni" ja sain ensimmäiseksi eteeni Positiivareiden aforismeja kukkivan sivuston. Tässä muutama valikoitu ajatus onnesta (olen myös kommentoinut niitä hieman, jottei menisi ihan pelkäksi plagioinniksi):

Onni on kuin suudelma, se täytyy antaa jotta sen vois ottaa. - Jaa, tämä lausunto perustuu ajatukseen siitä, että jakaminen ja toisille hyvän mielen/olon tuottaminen mahdollistaa oman onnellisuuden. Olemme varmasti monet käytännössä havainneet, että tämä ei välttämättä pidä paikkaansa: eräät porskuttavat täysin tyytyväisinä eteenpäin, vaikka kohtelisivat muita miten (tämän piti olla neutraali observaatio, mutta olisi vaatinut liikaa vaivaa pitää moralisoivaa sävyä etäällä). Voi tietysti yrittää argumentoida, ettei itsekäs tyytyväisyys ole yksinäisyytensä takia syvintä mahdollista onnellisuutta, mutta toisaalta milläpä sitä mittaisi.

Onni on niin hiljainen vieras että sen huomaa vasta kun se on jo poissa! - Lienee sukua ajatukselle siitä, ettei asioiden arvoa tajua, ennen kuin ne on menettänyt. Minulle tuollainen ajatuskuvio on jäänyt hieman vieraaksi, mistä lie johtuu... Ehken ole koskaan menettänyt mitään tarpeeksi arvokasta. Tai ehkä minulla ei ole koskaan mitään arvokasta ollutkaan. Tai ehkä olen vain niin arkisen tietoinen siitä tosiasiasta, etten varmaankaan ole tarpeeksi kiitollinen kaikista niistä kivoista asioista ja hienoista mahdollisuuksista, joita elämässäni on, että kyseinen ajattelumalli on pikemminkin itsestäänselvyys kuin mikään suuri oivallus.


Olen kuullut, että autuaita ovat puupäät, sillä vedenpaisumuksen koittaessa he saavat kellua. - En ole varmaan ihan väärässä, jos väitän, että tässä taas on taustalla "ignorance is bliss" tai "tieto lisää tuskaa" -tyylinen ajattelu. Totta onkin, että jonkinasteinen yksioikoisuus tuo mukanaan tiettyä keveyttä, joka varmaan mahdollistaa ilon monissa tilanteissa raskaan monimutkaisia ajatuskuvioita paremmin. Onko kepeys ja ilo sitten sama kuin onni? Itse olen pitänyt totuutta (jopa käsitteen määrittelyvaikeudet tiedostaen) eräänlaisena itseisarvona ja sen takia suhtautunut epäillen asioiden välttelemiseen paremman mielialan nimissä.

Onni on seisake liian vähän ja liian paljon välillä. - Hyvin buddhalaista, kultainen keskitie jne. Konsepti, joka on helppo omaksua, mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Eniten pähkäilyä minussa kuitenkin herätti seuraava aatos:

Onni on kuin pieni lapsi, joka nousee pöydälle nostaakseen lattialle pudonneen kynän. - Mitä kaikkea onni oikeastaan tämän vertauksen valossa on? Nousemista korkeuksiin, jotta voisi operoida alaspäin kurottaen, kun tarve vaatii? Vertikaalista liikettä? Asioiden tekemistä toisin kuin on tavanomaista, yltäkylläisesti liioitellen, hullunkurisesti? En tiedä, mutta jotain ajattelemisen aihetta tuossa on.

Spontaanisti käsitteellistetty vastaukseni viime viikolla esittämääni kysymykseen kuului: kyllä, olen onnellinen, vaikken tunnekaan sitä juuri nyt. En ihan tiedä, mistä tuo vastaus viestii. Sen pohtiminen on työn alla. Lähtökohtaisesti kiinnostavaa minusta kuitenkin on, että ilmeisesti onni on minulle jotain syvempää ja vakaampaa kuin tilapäiset tuntemukset. Näin päättelen siitä, että voin itselleni todeta olevani onnellinen, vaikkei siltä tunnukaan juuri nyt. Ehkä onni onkin minulle pikemminkin tietyt olosuhteet, joiden vallitessa on mahdollista kokea tyytyväisyyden ja ilon tunteita. Se selittäisi myös kysymyksenasettelun jokotai-luonteen: joko tietyt olosuhteet ovat voimassa ja tietyt edellytykset täyttyvät - tai sitten eivät. (Ehkä onni tässä suhteessa rinnastuu myös minun kokemusmaailmassani rakkauteen: se ei muodostu vaihtelevista tunteista vaan on pikemminkin tietyt olosuhteet, jonkinlainen yhteys tai side tai vuorovaikutuskanava, joka joko on... tai sitten ei. Mutta tuota minua ei huvita pohtia yhtään tämän enempää.)

torstai 3. huhtikuuta 2008

Runotorstai: Mörkö

Älä, hulluko olet?
Lopeta lopeta lopeta.

Kädet huitovat käsiä pois,
estävät estämisen.

Katson kauhuissani minua synnyttänyttä naista.
En ole koskaan nähnyt hänellä ilmettä sellaista,
enkä muuten kellään muullakaan,
enkä koskaan nähdä haluakaan.

Täydellinen, nerokkaan yksinkertainen
järjettömäksi pirstoutuvan todellisuuden
metafora, metahoro, metanoro.
Mikä minä olen kenellekään selittämään
eettisyyttä selkokielellä?

maanantai 3. maaliskuuta 2008

Avoimia kirjeitä

Entiselle poikaystävälle:

Moi pulla,
Vastailin aiemmin tänään Facebookissa leikkimielisen 'Have you ever'-pelin kysymyksiin. Kysymyksen "Have you ever fallen in love over the internet?" kohdalla koko ohjelma tilttasi. Myös kaikki aiemmat vastaukseni katosivat jonnekin. Olen ajatellut sinua siitä asti. Mieleni tekisi kirjoittaa sinulle, ainakin luulen niin, mutta mitä ihmettä minä saattaisin sillä kuvitella saavuttavani?

Yritin jaksaa sinun satunnaisia yhteydenottojasi mahdollisimman pitkään. Ja jaksoinkin, niin kauan kuin koin olevani sinulle sen velkaa. Enää en jaksa. Sinun "miten saatoit tehdä minulle tämän" -viestisi kuluttivat minut loppuun, koska sinulla ei koskaan ole oikeasti ollut valmiutta kuulla vastausta tuohon kysymykseen. Alan olla itsekin epävarma sen suhteen, mitä oikeastaan sinulle tein. Huomasin taannoin sinun kertovan eräällä foorumilla toipuvasi ikävästä erosta, jonka yhteydessä ex-kihlattusi petti sinut pahemmin kuin kukaan uskoisi. Kröhöm. Alkaa kaduttaa, etten harrastanut irtoseksiä selkäsi takana paria vuotta ja sitten vienyt kaikkia rahojasi ja luottokelpoisuuttasi kaupan päälle. Ehkä sitten todella ansaitsisin tuollaisen kunniamaininnan.

Tämä vihaisuuteni on surun naapuri. Pelkän surun kanssa en varmaan jaksaisi. Tiedän, että sinäkin olet ollut surullinen. Hitto vie, voin jopa selittää käytöksesi sangen nätisti surutyön vaiheiden kautta: siinä on asian kieltämistä, vihaa, kaupankäyntiä, koko setti... ehkä viimein lähentelet hyväksyntää. Ei tietynlaisen suhteen päättyminen ole mikään kuolema. Miksi sinun pitää olla tuollainen tollo ja luovuttaa ja antaa sen olla sellainen? Miksi sinun pitää tappaa minut? Miksi sinä pakotat minut tappamaan itsesi? On repivää ikävöidä jotakuta, jonka olemassaolon yrittää samalla kieltää. Ihan kuin olisit minulle kaksi eri ihmistä. Ehkä olen viimein oppinut olemaan pirstomatta omaa minuuttani ja sen hinta on muiden yksilöiden pirstominen. (Voi luoja, sinä et edes ymmärtäisi tästä mitään.)

Sinulle oli vaikea kommunikoida, kun olimme erossa. Siitä tuli niin epämiellyttävää, että aloin vältellä sitä, menetin kosketukseni sinuun ja lopulta koin olevani aivan yksin. Loppuvaiheessa kirjoitin sinulle joskus viesteissäni asioista, jotka minua suhteessamme häiritsivät ja joiden kanssa en halunnut elää. Hermostuit kovasti, koit minun uhkailevan sinua erolla. Vakuutin sinulle, että niin kauan kuin olet valmis käsittelemään kanssani asioita, meillä ei ole eikä tule olemaan mitään syytä hypätä johonkin eroajatukseen. Mutta honey, tuohon kiteytyy nyt kaksi asiaa, jotka haluan tämän yhden kerran kirjata virallisesti ylös:

a) Sinä et halunnut käsitellä. Kerrottuani miten minua ahdisti ja mitä olin tehnyt, annoit minulle kuukauden aikaa kertoa sinulle, milloin aion muuttaa luoksesi (jos aion). Harkinta-aikana et ensin halunnut edes puhua kanssani, et tuhlata energiaa asiaan, joka ei välttämättä muotoutuisi sellaiseksi kuin haluat. Käänsit minulle selkäsi ja jätit keräilemään palasia. Luulitko todella, että pystyisin siihen aivan yksin?

b) Kun kerroin, etten koe pystyväni sitoutumaan aikatauluihisi ja suunnitelmiisi, sinä jätit minut. Tämä on asia, jonka tunnut onnellisesti unohtaneen sen jälkeen, kun päätit haluta minut takaisin (ja siinäpä se kaupantekovaihe). Sitä ennen (ja sen jälkeen) et halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Luulitko todella, että olisin hyvillä mielin voinut mennä takaisin yksiin henkilön kanssa, joka oli kaikilla käytännön toimillaan osoittanut, ettei minulla ole hänelle mitään arvoa minään muuna kuin pikku vaimokkeena?

Vituttaa olla näin vittuuntunut. Vituttaa surra ja ikävöidä. Sinä vitutat minua. Olet aina vituttanut ja tulet ehkä aina vituttamaankin. Voi vittu.

---

Entisen poikaystävän (toinen ex kuin yllä) tyttöystävälle:

Moi marjuska,
Oli kiva, kun tulit juttelemaan minulle tänään yliopistolla. Olin varmaan hieman nuutunut ja poissaolava, niin kuin usein olen, tiedäthän. Olisi silti ollut mukava puhua pidempäänkin. Tehdään se joku toinen kerta, kun molemmilla on vähemmän kiire.

Erottuamme muistelin lämmöllä sitä iltaa, jolloin suhteenne oli katkolla ja tulit käymään luonani ihan omin päin. Oli virkistävää olla kontaktissa juuri sinuun, vailla välikäsiä. Oli ihanaa, että halusit edelleen olla tekemisissä kanssani, vaikken enää ollut olosuhde sosiaalisessa elämässäsi. Olet halunnut kohdata minut ihmisenä, pyrkinyt siihen. Sen tähden kunnioitan sinua enemmän kuin ehkä ymmärrätkään. Lukiossa olin tekemisissä yhden tytön kanssa, joka hengasi saman perheen vesan kanssa kuin minäkin. Sitten heille tuli välirikko. Minä sanoin tytölle ruokalassa, että toivottavasti me voimme silti pysyä samanlaisissa väleissä kuin ennenkin. Hän myötäili... eikä enää koskaan sen jälkeen suhtautunut minuun samalla välittömyydellä. (Ja miksi minä tuotakin ikivanhaa juttua vielä muistelen?)


Olen miettinyt voisinko tehdä jotain kohentaakseni olotilaasi, mutta ei minulla taida olla paljon muuta tarjottavaa kuin seurani satunnaisesti tulevaisuudessakin. Voi jos voisin ottaa jotain mentaalisia kuvia niistä ilmeistä ja ilmaisuista, joita hänestä kumpuaa, kun hän puhuu sinusta ollessasi muualla, ja välittää ne sitten sinulle. Se on rakkautta, ystävä hyvä. Koita jaksaa.

---

Tuoreelle säädölle:

Moi mumu,
Ajattelen sinua jatkuvalla syötöllä. Olisi tosi mukavaa, jos ajatukseni olisivat yhtään keveämpiä. Yhtä kepeitä, kuin minä olen, kun saat minut nauramaan. Luojan kiitos, että sitä tapahtuu niin usein :) (hymiö!).

Huomaan itsessäni edelleen paljon syyllisyyttä. Sinun ei pitäisi joutua tekemisiin jonkun kanssa, jolla on elämä näin retuperällä ja edellinen suhde (mitä ilmeisemmin, haa) edelleen työstettävänä. Mutta olen väsynyt tekemään ratkaisuja puolestasi. Saat ihan itse päättää, mitä joudut ja mitä et.

Pyrin itsekin kuuntelemaan omia tarpeitani ja haluamisiani. Ei se tavallaan ole edes hankalaa, sillä kun huomaan stressaavani sitä, mitä sinä minusta mahdollisesti ajattelet, ärsyynnyn ja ahdistun melkoisesti. En halua löytää itseäni samasta tilanteesta kuin aiemmin, en tehdä samoja virheitä. Enkä todellakaan halua tehdä niitä sinun kanssasi.

Sinun kanssasi minä haluan jotain aivan muuta.

---

Perheelle:

Äiti, minä kiitän sinua kaikesta tuesta ja annan anteeksi ne kerrat, jolloin en ole sitä saanut. Jälkimmäisiä on kuitenkin vähemmän. Olen pettynyt sinuun(kin), totta, mutta niin kai jokainen lapsi pettyy, kun viimein kohtaa sen tosiasian, etteivät hänen vanhempansa ole täydellisiä. Sinä jouluna, kun minä sen kohtasin, istuin vanhassa huoneessani ja itkin, sitten hyväksyin ja lähdin taas liikkeelle.

Isä, pahoittelen kovasti sitä, että elämäni varmasti joskus vaikuttaa silmiisi kovin sekasortoiselta, ja vielä enemmän sitä, että usein se on oikeasti ollut juurikin sitä. Mutta kun tässä joku päivä vielä saan asiat mallilleen, niin siitä saan kuitenkin paljolti kiittää myös sinua. Pieni potku persauksiin tai realistinen tilannekatsaus ei sopivissa (lue: hellissä) määrin ole kuitenkaan yhtään huonompi juttu.

Isäpuoli, näin viime yönä unta siitä, että olimme autossa hakemassa pitsaa ja sinä sanoit: "Meidän täytyy hoitaa homma yhteispelillä." Hassua, olet luultavasti ainut, jonka olen joskus hetken huumassa toivonut kuolleeksi, ja silti sinussa jollain kierolla tapaa ruumiillistuu elämän realiteetit: liike, ravinto ja samassa veneessä oleminen.

Isoveli, sinä olet ihan omanlaisesi. Jos sisäpuolesi on yhtään niin tasainen ja lämpimän huumorintajuinen kuin ulkopuolesi, niin olet yksi onnekkaimmista ihmisistä, jonka tunnen. Jos ei, niin voit kyllä kertoa.

Pikkuveli, olen iloinen, että olet menossa naimisiin ja uskot asioihin. Ihmettelit kerran, mitä minä Jumalasta ja rakkaudesta muka välitän. Olihan se vitsi? Muutoin sinulla on kovin outo kuva siskostasi.

P-vaavi, mä olen puoliksi sun isosisko ja puoliksi sun pikkuäiti, joohan?

Antakaa anteeksi kaikki heikkouteni ja kömmähdykseni. Olen pyrkinyt kohtelemaan teitä rehellisyydellä ja kunnioituksella, ja niiltä osin kuin olen epäonnistunut, syy on omani.

---

Työkavereille ja gradu-seminaarilaisille:

Hyvät kollegat,
On kovin ikävää, että teidän piti tutustua minuun juuri viime syksynä, joka oli yksi tämänastisen elämäni rankimmista. Olen minä yleensäkin aika blondi, mutta en ehkä ihan niin omissa maailmoissani ja hidas ymmärtämään. Jos annatte vielä hieman aikaa, olen ihan varma, että minustakin löytyy jotain hyödyllistä. Teiltä olen jo oppinut vaikka mitä arvokasta.

---

Tuntemattomille:

Moi muukalainen,
hei ponnaripäätyttö, hei lökäpöksypoika, hei pukumies, hei meikattu täti. Tänään katselin sinua ja mietin millaista elämää elät. Pohdin, mitä kaikkea oletkaan kokenut, mitä en ole tullut edes ajatelleeksi, ja mitä kaikkea olenkaan ajatellut, mitä sinä et varmaan koskaan tule kokemaan. Pidätkö itsestäsi vai toivotko olevasi joku muu? Tunnetko minuutesi joskus liukenevan tyhjyyteen, koetko omaavasi ytimen egon villien pöheikköjen keskellä? Toivon, että tunnet itsesi. Toivon, että saat kokea ystävyyttä. Toivon, että tunnet merkitystä. Toivon hyvää.

lauantai 1. maaliskuuta 2008

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 2

Olen niin iloinen. Jotkut ihmiset olen tuntenut jo vuosia ja nyt viimein voimme olla ystäviä. Toisia ihmisiä en ole edes nähnyt vuosiin, mutta hekin haluavat olla ystäviäni. Jopa jotkut henkilöt, joita en ole tavannut koskaan haluavat olla ystäviäni ja tökkiä minua tuttavallisesti. Näitä tapauksia saattaa olla ihan Amerikoista asti ja jostain syystä ne ovat kaikki miespuolisia. Vastakkainen sukupuoli näyttäisi olevan ihanan ennakkoluulotonta, mitä tulee ystävystymiseen! Oi onnea. Tunnen olevani niin suosittu ja rakastettu.

torstai 28. helmikuuta 2008

Kolahtaako

Eilen työn ohessa blogeja tavaillessani ajattelin ihmisten suhtautumista vaikeuksiin ja erilaisia näkemyksiä liittyen selviytymiseen. Ajattelin tässä mainostaa erilaisia näkökulmia asiaan (ja samalla muutamia lukemistooni kuuluvia blogeja).

Tässä ensimmäisenä
Survivor Master Brim, joka sinnittelee henkilökohtaisten vastoinkäymistensä kanssa. Kyseessä on aika rankka kisa, jossa joukkueelle on jaettu kovin kitsaasti kalastusvälineitä, tulentekotarvikkeita ja muuta rekvisiittaa, mutta sillä vähällä pyritään hampaita kiristellen tekemään parhaansa ja lukijat saavat jännittää, ettei lyhty vain sammu lopullisesti.

Madamoiselle Vosges puolestaan pohtii elegantisti henkilökohtaisten draamojen lieventymistä avaruudellisessa perspektiivissä. Minulla on eräs ystävä, jolle voisin vinkata tästä blogista siinä toivossa, että hän alkaisi ensin lukea sitä, sitten kommentoida ja lopulta pokaisi kirjoittajan, niin että pääsisin itsekin tutustumaan...

Dorian K kamppailee arkisten ongelmien kanssa ja löytää lohtua siitä ajatuksesta, ettei sentään (onneksi) elä ikuisesti. Tristan yrittää omalla tahollaan selvitä sen kanssa, mitä hänen persoonastaan ja selviytymiskeinoistaan (hänen tulkintansa mukaan) vihjattiin.

Ja jottei karu totuus unohtuisi,
tässä vielä muistutus siitä, että joillain ihmisillä selviytyminen koskee aivan perustarpeita...

perjantai 22. helmikuuta 2008

Tekstaripalsta 3

Oon uskos ja must kaikki pitäs tehä niinku raamatun aikaan. Ei mitää homoliittoja tms. Eikä miehillä housuja. Hyi yök, tuskin jeesuskaan niitä käytti. Sairasta!

lauantai 19. tammikuuta 2008

Tämä hetki 20 sanalla, II

Tässä ja nyt tuntuu, kuin
olisit minulle juuri sitä,
    mitä en koskaan
osannut kuvitella toisen ihmisen
olevan:
    ei-oleva, ei-toivottu ei-kukaan.

tiistai 15. tammikuuta 2008

Todisteita miesten peniskeskeisyydestä

Olen päättänyt ryhtyä katkeraksi telaketjufeministiksi. Miehet ovat alhaisia elukoita, jotka elävät täysin sukupuolielintensä armoilla. Tässä neljä ilmiötä, jotka todistavat asian:

1. Useiden miesten mielestä tyttöystävä saa vapaasti (jopa mielellään) kismailla naispuolisten ystäviensä kanssa, mutta muihin miehiin ei tule kajota ollenkaan. Se mikä tyttöjen kesken on ihan suotava ja huvittava bileillan aktiviteetti, onkin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa pettämistä. Ja mikä tässä on se ratkaiseva ero? No penis tietenkin! Mies olettaa, että vaikka nainen saisikin pienestä bi-taipumuksilla leikittelystä hupia, niin toinen nainen ei koskaan ole mikään vakava uhka suhteelle. Tyttöystävähän on kuitenkin loppupeleissä täysin hetero, eikä voisi koskaan korvata miestä toisella naisella, koska yhtälöstä puuttuisi jotain todella elimellistä. (Tämä on tietenkin myös syy siihen, että pornoelokuvissa kiihkeiden lesbosuudelmien jälkeen kuvioihin astuu uros hoitamaan homman kunnolla loppuun.)

2. Miesten kanssa ei eron jälkeen voi pysyä ystävinä. Jos miehen penis on ollut sisälläsi, ei kannata haaveilla, että suhdetta voitaisiin enää säätää mihinkään muuhun suuntaan. Kyse voi toisaalta olla siitäkin, että miehellä on uusi nainen, joka ei halua miehen elämässä olevan muita leidejä, joiden sisällä oman kullan värkit ovat olleet. Tässä tapauksessa herää tietenkin kysymys, ovatko miehet ikuisesti tuomittuja ajattelemaan peniksellään, sillä jos he eivät sitä tee, niin naiset tekevät sen heidän puolestaan. Joidenkin miesten kanssa ei voi olla ystävä edes silloin, vaikka mitään suhdetta ei olisi ollut. Se johtuu tietenkin siitä, että miehen pili voisi potentiaalisesti olla naispuolisen ystävän sisällä, ja tämä mahdollisuus asettaa ylitsepääsemättömän esteen kaveruudelle. Mutta jätkät hei, oletteko koskaan ajatelleet, että myös miespuolisissa ystävissänne on kaikenlaisia aukkoja, joissa kikkelinne voisi käydä kylässä? Miettikääpä sitä. Pitkään ja hartaasti. Visualisoikaa vapaasti.

3. Miehen penis ei ole ainoastaan seksuaalisen mielihyvän, vaan myös hyväksynnän tunteen, lohdun ja huvituksen lähde. Kanssasisaret, osaatteko kuvitella saavanne kokonaisvaltaisen kokemuksen siitä, että olette hyvä ja kelvollinen ihmisolento, sellaisen yksinkertaisen eleen kautta, että kumppaninne hipaisisi ohimennen rakastavasti vaginaanne, kun pötkötätte sängyllä vierekkäin? Entä saavanne lohtua ihan mihin tahansa ei-seksiliitännäiseen asiaan sillä, että joku hivelee rauhoittavasti vittuanne? Tai huvittavanne itseänne räpeltämällä pilluanne täysin ei-seksuaalisessa mielessä tyyliin "hei, kato mitä mä pystyn tekeen häpyhuulillani!"? No, jos teillä on hyvä mielikuvitus, niin kyllähän te tuon kaiken pystytte mieltämään. Mutta mieltäkääpä saman tien sekin, kuinka tuo pitää paikkansa monien miesten kohdalla.

4. Miehillä on parempi matemaattinen- ja avaruudellinen hahmotuskyky, ja he ovat myös naisia kiinnostuneempia urheilusta. Tämä juontuu tietenkin siitä, että miehet ovat jo hyvin nuoresta iästä lähtien ihmetellen tutustuneet varustuksensa fyysisiin ominaisuuksiin, ja elinkaaren myötä tämä aktiviteetti jalostuu melkoiseksi tieteeksi, johon kuuluu mm. mittojen vertailua, kulmien tarkkailua ja paisumiskertoimen pohdintaa. Kiinnostus urheiluun on miehille luontaista, koska useat heistä ovat jo valmiiksi innokkaan harrastuneita mailaan ja palloihin liittyvässä toiminnassa. Kaikki tämä heijastaa miesten peniskeskeisyyttä.

Tämä teksti on tietenkin tarkoitettu otettavaksi mahdollisimman ryppyotsaisesti ja äärimmäisen ehdottomasti. Perustuuhan se jumalaiseen totuuteen ja laajaan otantaan. Poikkeukset luonnollisesti vain vahvistavat säännön.

torstai 3. tammikuuta 2008

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 1

On aivan luonnollista haluta profiiliinsa onnistuneita ja hyvännäköisiä kuvia itsestään. Tämä inhimillinen motivaatio johtaa siihen, että varsinkin monet nuoret naiset lataavat sivulleen kuvia itsestään täydessä juhlatällingissä, imartelevassa valaistuksessa ja vetävä ilme pärställään. Tämä tosiasia taasen johtaa siihen, että uskon nyt jokaisen kouluaikaisen tutun kypsyneen vähintäänkin naistenlehti- (jollei jopa miestenlehti-) tasoiseksi megabeibeksi. Totta toki on, etten todellakaan ole ikäryhmäni huolitelluimmasta päästä. Minulle on saavutus jo se, jos vaatteeni ovat ehjät ja suunnilleen oikein päin päälläni. Silti epäilen, että mielikuvani tyylikkääseen kukoistukseen puhjenneista entisistä koulutovereista voisi saada kovan kolauksen, jos menisin joku varhainen sunnuntaiaamu yllättäen heidän ovilleen kolkuttelemaan. Voin tosin olla väärässäkin. Siinä tapauksessa toivon, että he voisivat antaa minullekin vinkkejä siitä, miten lakata pitämästä varpaankynsien leikkaamista suurenakin kauneudenhoidollisena operaationa ja kuinka selvitä vaateostoksista tuntematta viattomiin vaatekappaleisiin kohdistuvaa murhanhimoa.

tiistai 1. tammikuuta 2008

Runotorstai: uudenvuodenpäivä

Illaksi kotiin


Nukun pitkään ja sikeästi,
pelkään kännykkää.
Syön aamupalaa keskellä päivää,
mietin keittääkö kahvia.
Sitten mietin lisää kahvia,
ja että Dale Cooperin murhatutkimuksilla ja rakkaudella piirakkaan
on joku samanlainen yhteys kuin sen yhden dekkarin tavalla sekoittaa
ruumiita ja reseptejä,
ja että kaikki tämä liittyy siihen, mistä Saarnaaja puhuu:
"Niinpä olenkin havainnut, että on
oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja
nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä,
jota ihminen näkee vähinä
Jumalan antamina elinpäivinään auringon alla;
sellainen on hänen osansa."
Unien kokeminen merkityksellisinä
on minussa ehkä huuhainta,
heti uskoon uskomisen jälkeen.
Kirjoitan ystävälle:
pääni on täynnä ajatuksia, yksi toisensa päällä,
ja kun yritän sanallistaa,
se on kuin yrittäisi saada liikaa tavaraa
läpi liian pienestä reiästä.
Minua piinaa tunne siitä, että
asiat ovat aina monimutkaisempia minulle
kuin ihmisille ympärilläni.
Täytyy muistaa kiittää kirjeenvaihdosta,
joka tuli tarpeeseen.
Absurdia, osa yksi: tunnen olevani yksin.
Absurdia, osa kaksi: ei ketään kelle puhua.
En luota itseeni, enkä siksi keneenkään.
Itseeni silti edelleen enemmän kuin muihin, huomaan,
mitä omaan hyvinvointiini tulee.
Ilostun ja istun päälläni tuolilla.
Ihmettelen kehoni sitkeyttä ja joustavuutta, mieleni myös.
Ilostun hieman lisää.
Kuolen pienesti, sitten herään suihkussa henkiin jälleen.
Töiden alkaminen huomenna ahdistaa hitusen,
vaikka tiedän, että tämä lomailu
vasta onkin voimien päälle käynyt.
Pohdin, mitä pitäisi,
vaikka se sekoittaa pään,
muttei yhtä paljon kuin haluamiset,
joiden kiemuraisella pinnalla katse harhailee
ja joiden ytimen tyhjyyteen osaan vain tuijottaa.
Ei kehitystä.
Takana kaksi raskasti vuotta,
edessä yksi varmasti vielä raskaampi.
Ei kehitystä.
Yöni aion kuitenkin nukkua.