Tekstaripalsta 4

En haluais kuulua johonkin "ei ennen avioliittoa" tai "ei esiaviollista seksiä" porukkaan. Sellasta "ei ennen esiaviollista liittoa" liikettä voisin harkitakin.

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 3

Jos en viikkoon päivitä statustani, alkaa sivusto kysellä, mitä parhaillaan puuhaan. Uskomattoman imartelevaa! Joku on huomannut poissaoloni ja haluaa kiihkeästi tietää, mitä oikein olen tekemässä. Minusta ollaan kiinnostuneita ja välitetään. <3

Onni

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta saan kai silti tehdä sen nyt. Sisällä tosin nakertaa epämääräinen kokemus siitä, että blogeilla on jokin epävirallinen "parasta ennen" -päiväys, jonka mentyä menojaan jokainen itseään kunniottava kirjoittaja aloittaa määrätietoisesti uuden blogin, eikä enää vanhassaan turhia turise. Tämä kokemus ei kuitenkaan taida oikeasti pitää paikkaansa, ja vaikka pitäisikin, en ole itseäni kunnioitettava kirjoittaja, eikä bloggaamiseni suorittamista, joten tämä jatkuu nyt tästä näin...

Tämä Timon kirjoitus sai minut ajattelemaan onnellisuutta ja sitä, kuinka huomaan pohtivani silloin tällöin, olenko onnellinen. Kysymys taitaa olla sellainen, että sitä on kulttuurissamme vaikea välttää, vaikka suomalaiseen mentaliteettiin kuuluneekin myös synkistely (tai ainakin se, ettei satunnaisesti esiintyvää synkistelyä pidetä mitenkään dramaattisena tai erityistä huomiota vaativana olotilana). Viimeksi kysymys onnellisuudestani juolahti väsyneeseen mieleeni joskus viime viikolla.

Googletin juuri sanan "onni" ja sain ensimmäiseksi eteeni Positiivareiden aforismeja kukkivan sivuston. Tässä muutama valikoitu ajatus onnesta (olen myös kommentoinut niitä hieman, jottei menisi ihan pelkäksi plagioinniksi):

Onni on kuin suudelma, se täytyy antaa jotta sen vois ottaa. - Jaa, tämä lausunto perustuu ajatukseen siitä, että jakaminen ja toisille hyvän mielen/olon tuottaminen mahdollistaa oman onnellisuuden. Olemme varmasti monet käytännössä havainneet, että tämä ei välttämättä pidä paikkaansa: eräät porskuttavat täysin tyytyväisinä eteenpäin, vaikka kohtelisivat muita miten (tämän piti olla neutraali observaatio, mutta olisi vaatinut liikaa vaivaa pitää moralisoivaa sävyä etäällä). Voi tietysti yrittää argumentoida, ettei itsekäs tyytyväisyys ole yksinäisyytensä takia syvintä mahdollista onnellisuutta, mutta toisaalta milläpä sitä mittaisi.

Onni on niin hiljainen vieras että sen huomaa vasta kun se on jo poissa! - Lienee sukua ajatukselle siitä, ettei asioiden arvoa tajua, ennen kuin ne on menettänyt. Minulle tuollainen ajatuskuvio on jäänyt hieman vieraaksi, mistä lie johtuu... Ehken ole koskaan menettänyt mitään tarpeeksi arvokasta. Tai ehkä minulla ei ole koskaan mitään arvokasta ollutkaan. Tai ehkä olen vain niin arkisen tietoinen siitä tosiasiasta, etten varmaankaan ole tarpeeksi kiitollinen kaikista niistä kivoista asioista ja hienoista mahdollisuuksista, joita elämässäni on, että kyseinen ajattelumalli on pikemminkin itsestäänselvyys kuin mikään suuri oivallus.

Olen kuullut, että autuaita ovat puupäät, sillä vedenpaisumuksen koittaessa he saavat kellua. - En ole varmaan ihan väärässä, jos väitän, että tässä taas on taustalla "ignorance is bliss" tai "tieto lisää tuskaa" -tyylinen ajattelu. Totta onkin, että jonkinasteinen yksioikoisuus tuo mukanaan tiettyä keveyttä, joka varmaan mahdollistaa ilon monissa tilanteissa raskaan monimutkaisia ajatuskuvioita paremmin. Onko kepeys ja ilo sitten sama kuin onni? Itse olen pitänyt totuutta (jopa käsitteen määrittelyvaikeudet tiedostaen) eräänlaisena itseisarvona ja sen takia suhtautunut epäillen asioiden välttelemiseen paremman mielialan nimissä.

Onni on seisake liian vähän ja liian paljon välillä. - Hyvin buddhalaista, kultainen keskitie jne. Konsepti, joka on helppo omaksua, mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Eniten pähkäilyä minussa kuitenkin herätti seuraava aatos:

Onni on kuin pieni lapsi, joka nousee pöydälle nostaakseen lattialle pudonneen kynän. - Mitä kaikkea onni oikeastaan tämän vertauksen valossa on? Nousemista korkeuksiin, jotta voisi operoida alaspäin kurottaen, kun tarve vaatii? Vertikaalista liikettä? Asioiden tekemistä toisin kuin on tavanomaista, yltäkylläisesti liioitellen, hullunkurisesti? En tiedä, mutta jotain ajattelemisen aihetta tuossa on.

Spontaanisti käsitteellistetty vastaukseni viime viikolla esittämääni kysymykseen kuului: kyllä, olen onnellinen, vaikken tunnekaan sitä juuri nyt. En ihan tiedä, mistä tuo vastaus viestii. Sen pohtiminen on työn alla. Lähtökohtaisesti kiinnostavaa minusta kuitenkin on, että ilmeisesti onni on minulle jotain syvempää ja vakaampaa kuin tilapäiset tuntemukset. Näin päättelen siitä, että voin itselleni todeta olevani onnellinen, vaikkei siltä tunnukaan juuri nyt. Ehkä onni onkin minulle pikemminkin tietyt olosuhteet, joiden vallitessa on mahdollista kokea tyytyväisyyden ja ilon tunteita. Se selittäisi myös kysymyksenasettelun jokotai-luonteen: joko tietyt olosuhteet ovat voimassa ja tietyt edellytykset täyttyvät - tai sitten eivät. (Ehkä onni tässä suhteessa rinnastuu myös minun kokemusmaailmassani rakkauteen: se ei muodostu vaihtelevista tunteista vaan on pikemminkin tietyt olosuhteet, jonkinlainen yhteys tai side tai vuorovaikutuskanava, joka joko on... tai sitten ei. Mutta tuota minua ei huvita pohtia yhtään tämän enempää.)