Tajusin

... että kännykästäni löytyvän ja sen automaattisesti ylläpitämän soittolistan "Soitetuimmat" kappaleet tarjoavat melko säälittävän näkymän kieroutuneisiin sisäisiin maailmoihini.

Dolly Parton: 9 to 5
Elvis: A Little Less Conversation
Elton John: Believe
Peter Cox: Ain't Gonna Cry Again
Maija Vilkkumaa: Hei Tie
Simon & Garfunkel: Fakin' It
Simon & Garfunkel: At the zoo
Bob Dylan: Positively 4th Street
Simon & Garfunkel: You Don't Know Where Your Interest Lies
Peter Cox: Tender Heart
Britney Spears: Cinderella
Simon & Garfunkel: Homeward bound
TikTak: Tänä yönä taivaaseen
Simon & Garfunkel: We've Got a Groovy Thing Going
Nickelback: How You Remind Me
Simon & Garfunkel: I Am a Rock
Dolly Parton: But You Know That I Love You
Dolly Parton: Dumb Blond
Shania Twain: That Don't Impress Me Much
Elton John: The Bitch Is Back

Eihän noista biiseistä löydy miltei yhtäkään johon ei sopisi sana katkera, turhautunut, surullinen tai sitten vain keveän ylimielinen. Positiivisemman sävyisinä poikkeuksina ainoastaan Elton Johnin Believe (karheaa optimismia) ja Simon & Garfunkelin At the zoo (leikkisää sanataidetta ja rytmikästä melodiaa). Muutenhan nuo kielivät vain pinnan alla kytevää keskenkasvuisuutta ja kypsymättömyyttä.

Ehkä musiikin yksi funktio onkin jonkinlainen regressio? Varttuessaan ihminen usein oppii malttamaan ollessaan kärsimätön, ymmärtämään ja antamaan anteeksi ollessaan vihainen ja pistämään vähättelevästi jäitä hattuun ollessaan rakastunut. Ylipäätään ottamaan asioihin useampia näkökulmia ja olemaan vähemmän yksioikoinen. Ehkä osa musiikin viehätysvoimasta on juuri se noin neliminuuttinen yksityinen hetki, joka on täynnä ehdottomuutta ja (alhaisiakin) tunteita?