Revolutionary Road

En jaksa keksiä kunnon otsikkoa. Halusin vain kirjoittaa tuosta kyseisestä elokuvasta, jonka kävin katsomassa toissapäivänä. Ohari kertoilee omassa blogissaan osuvasti ja jouhevasti elokuvan ansioista. Sekä näyttelijät, teemat että dialogi ovat vakuuttavia. Siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia, hee?) elokuva voi olla joistain pitkästyttävä, onhan se lähinnä romaaniin pohjautuva puhedraama.

Itse pidin elokuvan tunnelmasta alusta alkaen ja koin sen tiivistyvän loppua kohden. Näin oli varmasti tarkoituskin. Eniten kamppailin pyrkimyksissäni samastua päähenkilöihin: epämääräinen paremman tulevaisuuden ja vihreämpien laitumien perään haikaileminen (tyyliin: jätetään vakityöt selvittääksemme, mitä todella halutaan, ja muutetaan Pariisiin, koska siellä ihmiset ovat enemmän elossa.) on aina ollut minulle vaikeasti tavoitettava tunnetila. Toki mietin välillä (lue: usein), miten voisin olla elämääni tyytyväisempi, mutta siihen harvemmin liittyy Pariisi tai tämä minulle usein selittämättömäksi jäävä eläminen.

Mietin siis alussa, onko päähenkilöitä tarkoitus sympatiseerata ja miten siinä onnistuisin. Sitten tajusin, että tarina antaa kyllä tilaa valita oman näkökulmansa ja suhtautumistapansa Wheelerin pariskuntaan. Minulta tuli luontevimmin ärsyyntyminen. Rouva Wheeler ärsytti minua pilvilinnoineen, jotka lopulta riistivät hänet rajusti eroon perheestään. Herra Wheeler ärsytti minua kyvyttömyydellään kohdata viehtymyksensä mukavaan ja mutkattomaan elämään, jolla hän littaa vaimonsa unelmia. Elokuvan parasta antia oli vanhemman tuttavapariskunnan mielisairaalasta lomalla oleva aikuinen poika, joka Wheelereiden luona kyläillessään laukoo totuuksia näiden elämästä ja parisuhteesta. Siitäs saavat!

Hyvä leffa. Koska herättää ajatuksia ja tunteita. (Klisee klisee, jee jee, mut se ei ole leffan vika, vaan kirjoittajan.)

Sitten tajusin myös...

tänään matkalla Tampereelle, että ei ole mitenkään itsestään selvää antaa mielentilansa ohjata musiikkivalintojaan. Kuuntelin junassa musiikkia puhelimellani ja tulin ajatelleeksi edellistä bloggaustani. Siinähän osoitin melko suoraviivaisen yhteyden "Soitetuimmat"-listani ja kieroutuneen kokemusmaailmani välillä. Mutta eikö olisi ihan uskottavaa olettaa vuorovaikutuksen kulkevan myös toiseen suuntaan?

Olen toki pyrkinyt vaikuttamaan olotilaani musiikin kautta. Ollessani esimerkiksi turhautunut tai vihainen, olen saattanut laittaa soimaan jonkun Linkin Parkin typerän renkutuksen ja semimoshannut ympäri asuntoa vaikuttaen todennäköisesti lähinnä tanssivalta autistilta. Tällainen musiikin käyttö ei kuitenkaan pyri radikaalisti muuttamaan tunnetilaa, vain purkamaan tai helpottamaan sitä sen verran, että tarve purkaa kyseisiä tunteita lähimmäisiin ja sitä kautta potentiaaliset sosiaaliset tuhot minimalisoituvat. Junassa istuessani minua alkoi kuitenkin yhtäkkiä (enkä tajua, miksen ole tätäkään tietoisesti pohtinut aiemmin) kiehtoa ajatus tunnemaailman päämäärätietoisesta muokkaamisesta kuuntelemani musiikin kautta. Siis: mitä jos en valitsisikaan biisejä sen tunnetilan mukaan, jossa milloinkin olen, vaan sen tunnetilan mukaan, johon haluan päästä?

Pitäisi varmaan kokeiluna ladata kännylle kasa biisejä, jotka saattavat tuntua minusta tällä hetkellä sävyllisesti kaukaisilta, lauluja kukoistavista rakkaussuhteista, pienistä riemunaiheista ja onnistumisen kokemuksista. Iloisia ja positiivisia kappaleita täynnä häpeilemätöntä optimismia, vilpitöntä hyvää tuulta ja viatonta flirttiä. Olisi kiinnostavaa nähdä miltä soittolista näyttäisi jonkin ajan päästä... ja ennen kaikkea, olisiko sillä mitään vaikutusta tunnemaailmaani.

P.s. Tuntuu ihan kuin olisin viime aikoina tullut ajatelleeksi aika monia itsestään selvyyksiä. Miten nämä ilmeiset asiat, jotka ovat varmasti olleet kaiken aikaa ihan käsieni ulottuvilla, saavat yhtäkkiä mahdollisuuden astua tietoisuuden kentälle? Jaa, ehkä se on vain tuo lisääntyvä valo...