Vaaleanpunainen vastarinta

Tekstaripalsta 6

2009-06-26T09:09:00.003+03:00

Mainoksesta sain kuvan, että vapaa-ajattelijoille Jumalan olemassaolon mieltäminen on yhtä kuin murehtiminen -samaa tuskin tarkoitti Tillichin "ultimate concern"

Fyysistä komediaa

2009-05-05T11:15:00.002+03:00

Eilisen illan elokuva oli Sandra Bullockin tähdittämä Miss Kovis. Leffa kuului siihen konseptiin, jossa pääosaa esittävä näyttelijätär jättää kulmakarvansa nyppimättä ja hiuksensa harjaamatta ja käyttää laseja ja on näin ollen "ruma", mutta sitten hänet syystä tai toisesta stailataan (eli laitetaan meikit, asetellaan kutrit ja tungetaan nättiin pikku mekkoon) ja sitten hän onkin kaunis ja seksikäs. Ei siitä sen enempää.

Toissapäivänä katsoin muuten elokuvan Perjantai on pahin, jossa äiti ja tytär joutuvat toistensa kroppiin. Idea on siis tavallaan hyvin samanlainen kuin 13 ja risat elokuvassa: henkilö joutuu "väärän" ikäiseen kehoon ja siitä seuraa kohellusta ja kommellusta. Näyttelemisestä pidin tässä Jamie Lee Curtisin ja Lindsay Lohanin elokuvassa kuitenkin enemmän. Fyysinen komiikkakin oli jotenkin vähäeleisempää ja tasapainoisempaa.

Fyysinen huumori on kivaa! Voi kun olisi parempia tilaisuuksia itsekin sitä harrastaa. Ehkä saan sellaisen perjantaina, jos uskaltaudun pelaamaan jalkapalloa.

Häivähdys punaista

2009-04-26T15:28:00.002+03:00

Tästä asiasta on varmaan jo koko blogosfääri ja muutkin verkon syöverit täynnä papatusta, mutta ajattelin kuitenkin lyhyesti kantaa korteni kekoon minäkin. Kyse on kaikkia koskevasta mediamaksusta, joka nyt on ehdotuksena ollut esillä. Idea on hengeltään suloisen sosialistinen, mutta täytyy sanoa, etten ole täysin taipuvainen sitä kannattamaan.

Minuun kyllä vetoaa ajatus hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa on tiettyjä julkisia palveluja ja jossa kaikki osallistuvat näiden palveluiden kustannuksiin ainakin jossain määrin riippumatta siitä, miten paljon kukin näitä palveluita katsoo aiheelliseksi tai joutuu olosuhteiden pakosta käyttämään. Mutta jos TV:stä (tai ilmeisesti pitäisi sanoa YLEstä) tulee yksi näistä palveluista, pitäisi senkin kulujen mielestäni jakautua samaan tapaan kuin verotuksen progressiivisuus tai päiväkotimaksujen kategoriat toimivat - eli kukin maksaa varallisuutensa mukaan.

Kehtaisin jopa väittää sen paremmin mitään mistään tietämättä, että tässä ollaan lupamaksujen suhteen menty metsään jo kauan. Ongelma on ilmeisesti se, että ihmiset eivät niitä maksa. Ja minulla on sellainen kutina, että merkittävä osa näistä ihmisistä on esimerkiksi pienillä tuloilla kitkuttelevia opiskelijoita. Eikö ensin voitaisi yrittää tuoda enemmän ihmisiä lupamaksun piiriin suhteuttamalla maksu ihmisten tulotasoon? Tiedän, että itse olisin ainakin aikanaan paljon vähemmällä hampaiden kiristelyllä maksunut luvasta, jos maksu olisi ollut minun opiskelikämpässäni kököttävästä pienestä mustavalkotelkasta edes hieman köykäisempi, kuin mitä se on talouksille, joissa on useampi iso väritelkka.

Ehkä se ei toimisi niin. Mutta kai sitä jotain vähemmän totalitaarisia ideoita löytyisi, kuin tämä "kaikki maksumiehiksi" -tyyppinen? Anyone?

Joo, tästähän tuleekin joku leffablogi

2009-04-25T10:56:00.004+03:00

Ajattelin jo ajat sitten mainita elokuvan Himoshoppaajan salaiset unelmat, jonka kävin taannoin katsomassa. Se oli mukava pikku filkka, mutta jossain vaiheessa kävi mielessä se, että shoppailuaddiktio on kuitenkin joillekin ihan oikea ongelma ja elämää tuhoava riippuvuus - miltäköhän näistä ihmisistä tuntuu/tuntuisi katsoa aiheeseen pohjautuvaa romanttista komediaa? En tarkoita, että mitenkään paheksuisin asiaa. Tuntui vain yhtäkkiä hassulta, kuinka eri addiktioilla on erilainen potentiaalinen sympaattisuuden aste: äkkiseltään ei esimerkiksi tule mieleen romanttista komediaa, jonka sankaritar olisi alkoholisti. Romanttisen draaman osaan nimetä vaikka saman tien (When a Man Loves a Woman) ja sellaisia komedioita, joissa heilutaan perseet olalla on tietenkin pilvin pimein, mutta ne harvemmin ovat kovin romanttisia. Kyllähän sen toisaalta ymmärtää, missä se esteettinen ero piilee: kaatuileva ja oksenteleva neito on spontaanisti vähemmän söpö kuin nuori nainen, joka panttaa parhaan ystävänsä häihin tarkoitetun kaasonleningin saadakseen unelmiensa mekon (tällainen toiminta kun ei loukkaavuudestaan huolimatta aiheuta mitään visuaalista haittaa, hehee). Ei sillä, toisaalta täytyy myöntää, että Isla Fischer saa välitettyä hahmonsa kautta myös aitoa ahdistusta kuvaillessaan suuret silmät kosteina, kuinka kauniiden tavaroiden ostaminen saa olon tuntumaan siltä, että maailmassa on hetken aikaa kaikki kohdallaan.

Olen jotenkin vinksallaan laadukkaisiin romanttisiin komedioihin. Ja kun sanon laadukas, tarkoitan sellaista, jolla on iso budjetti, en välttämättä mitään kaavoista poikkeavaa erityislaatuisuutta. Eilen katsoin telkasta elokuvan 13 ja risat, joka oli mielestäni yllättävän viihdyttävä. Tosin Jennifer Garnerin pökkelöinti alussa (kun hänen 13-vuotias hahmonsa löytää itsensä kolmekymppisestä ruumiista) oli hieman tuskaista katsottavaa. Ilmeisesti toimintaleffojen vaatima kehonhallinta ei mitenkään itsestään selvästi taivu fyysisen komediennen kyvyiksi. Minua kiehtoo romanttisten komedioiden pyrkimys tunkea mukaan aina jotain (mukamas tai oikeasti) liikuttavaa. Tässä elokuvassa se iski aika varoittamatta takavasemmalta: kun Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn, purskahdin yhtäkkiä itkuun, vaikka minulla oli suunnilleen suu täynnä ruokaa. Samastuin vain hahmon hämmennykseen: itse en tietenkään ole hypännyt ajassa vajaata pariakymmentä vuotta eteenpäin, mutta välillä tulee jotenkin sellainen olo, että ihan äsken olin neljätoista ja maailmassani oli vielä jotain tolkkua ja odottamisen arvoisia asioita, sitten yhtäkkiä olenkin lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä ja kohtaan asioita, jotka silloin tällöin tuntuvat monimutkaisuudessan ja kipeydessään miltei järjettömiltä.

Aika hassua sekin muuten, että joskus pelkistä elokuvakohtausten juonikuvauksista ei voi tietää, mikä tyyli on kyseessä. Esimerkiksi kun yllä kirjoitin "Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn", tästä ei oikeastaan voi päätellä kyseessä olevan romanttinen komedia, ellei tiedä vaikkapa aiempia tai seuraavia tapahtumia tai elokuvan värimaailmaa (tummaa ja synkkää vai valoa ja pastelleja) tms. Olen muuten usein onnistunut ahdistumaan romanttisista komedioista. Muun muassa Hugh Grantin ja Sandra Bullockin tähdittämä Two Week's Notice sai aikanaan mielenrauhani järkkymään siinä määrin, että lähdin tippa linssissä vaeltelemaan Vantaan öisiä katuja. Grantin hahmon romanttinen tempaus lopussa (tiedättehän näitä klassisia kohtauksia, joissa hahmojen "kriisin" jälkeen jompikumpi menee julistamaan rakkauttaan julkisesti ja toisen sydän tietenkin sulaa tällaisen hellyyttävän pölhöilyn ja itsensä nolaamisen edessä) syöksi minut reunan yli - se tuntui omassa hieman emotionaalisesti vaativassa ja yksinäisyyden tunteita herättävässä ihmissuhdetilanteessani miltei kiusaamiselta.

Olen näet tosi hyvä ottamaan näitä fiktiivisiä tuotteita jotenkin kieron henkilökohtaisesti. Ja lisäksi ylianalysoimaan niitä (kts. yllä oleva kappale koskien 13 ja rista -leffaa). Että jos joku tarvitsee yliampuvan syvällisen tulkinnan jostain viihdepläjäyksestä, niin minun puoleeni kannattaa ehdottomasti kääntyä.

Revolutionary Road

2009-03-28T14:36:00.002+02:00

En jaksa keksiä kunnon otsikkoa. Halusin vain kirjoittaa tuosta kyseisestä elokuvasta, jonka kävin katsomassa toissapäivänä. Ohari kertoilee omassa blogissaan osuvasti ja jouhevasti elokuvan ansioista. Sekä näyttelijät, teemat että dialogi ovat vakuuttavia. Siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia, hee?) elokuva voi olla joistain pitkästyttävä, onhan se lähinnä romaaniin pohjautuva puhedraama.

Itse pidin elokuvan tunnelmasta alusta alkaen ja koin sen tiivistyvän loppua kohden. Näin oli varmasti tarkoituskin. Eniten kamppailin pyrkimyksissäni samastua päähenkilöihin: epämääräinen paremman tulevaisuuden ja vihreämpien laitumien perään haikaileminen (tyyliin: jätetään vakityöt selvittääksemme, mitä todella halutaan, ja muutetaan Pariisiin, koska siellä ihmiset ovat enemmän elossa.) on aina ollut minulle vaikeasti tavoitettava tunnetila. Toki mietin välillä (lue: usein), miten voisin olla elämääni tyytyväisempi, mutta siihen harvemmin liittyy Pariisi tai tämä minulle usein selittämättömäksi jäävä eläminen.

Mietin siis alussa, onko päähenkilöitä tarkoitus sympatiseerata ja miten siinä onnistuisin. Sitten tajusin, että tarina antaa kyllä tilaa valita oman näkökulmansa ja suhtautumistapansa Wheelerin pariskuntaan. Minulta tuli luontevimmin ärsyyntyminen. Rouva Wheeler ärsytti minua pilvilinnoineen, jotka lopulta riistivät hänet rajusti eroon perheestään. Herra Wheeler ärsytti minua kyvyttömyydellään kohdata viehtymyksensä mukavaan ja mutkattomaan elämään, jolla hän littaa vaimonsa unelmia. Elokuvan parasta antia oli vanhemman tuttavapariskunnan mielisairaalasta lomalla oleva aikuinen poika, joka Wheelereiden luona kyläillessään laukoo totuuksia näiden elämästä ja parisuhteesta. Siitäs saavat!

Hyvä leffa. Koska herättää ajatuksia ja tunteita. (Klisee klisee, jee jee, mut se ei ole leffan vika, vaan kirjoittajan.)

Sitten tajusin myös...

2009-03-21T19:48:00.003+02:00

tänään matkalla Tampereelle, että ei ole mitenkään itsestään selvää antaa mielentilansa ohjata musiikkivalintojaan. Kuuntelin junassa musiikkia puhelimellani ja tulin ajatelleeksi edellistä bloggaustani. Siinähän osoitin melko suoraviivaisen yhteyden "Soitetuimmat"-listani ja kieroutuneen kokemusmaailmani välillä. Mutta eikö olisi ihan uskottavaa olettaa vuorovaikutuksen kulkevan myös toiseen suuntaan?

Olen toki pyrkinyt vaikuttamaan olotilaani musiikin kautta. Ollessani esimerkiksi turhautunut tai vihainen, olen saattanut laittaa soimaan jonkun Linkin Parkin typerän renkutuksen ja semimoshannut ympäri asuntoa vaikuttaen todennäköisesti lähinnä tanssivalta autistilta. Tällainen musiikin käyttö ei kuitenkaan pyri radikaalisti muuttamaan tunnetilaa, vain purkamaan tai helpottamaan sitä sen verran, että tarve purkaa kyseisiä tunteita lähimmäisiin ja sitä kautta potentiaaliset sosiaaliset tuhot minimalisoituvat. Junassa istuessani minua alkoi kuitenkin yhtäkkiä (enkä tajua, miksen ole tätäkään tietoisesti pohtinut aiemmin) kiehtoa ajatus tunnemaailman päämäärätietoisesta muokkaamisesta kuuntelemani musiikin kautta. Siis: mitä jos en valitsisikaan biisejä sen tunnetilan mukaan, jossa milloinkin olen, vaan sen tunnetilan mukaan, johon haluan päästä?

Pitäisi varmaan kokeiluna ladata kännylle kasa biisejä, jotka saattavat tuntua minusta tällä hetkellä sävyllisesti kaukaisilta, lauluja kukoistavista rakkaussuhteista, pienistä riemunaiheista ja onnistumisen kokemuksista. Iloisia ja positiivisia kappaleita täynnä häpeilemätöntä optimismia, vilpitöntä hyvää tuulta ja viatonta flirttiä. Olisi kiinnostavaa nähdä miltä soittolista näyttäisi jonkin ajan päästä... ja ennen kaikkea, olisiko sillä mitään vaikutusta tunnemaailmaani.

P.s. Tuntuu ihan kuin olisin viime aikoina tullut ajatelleeksi aika monia itsestään selvyyksiä. Miten nämä ilmeiset asiat, jotka ovat varmasti olleet kaiken aikaa ihan käsieni ulottuvilla, saavat yhtäkkiä mahdollisuuden astua tietoisuuden kentälle? Jaa, ehkä se on vain tuo lisääntyvä valo...

Tajusin

2009-02-22T16:42:00.003+02:00

... että kännykästäni löytyvän ja sen automaattisesti ylläpitämän soittolistan "Soitetuimmat" kappaleet tarjoavat melko säälittävän näkymän kieroutuneisiin sisäisiin maailmoihini.

Dolly Parton: 9 to 5
Elvis: A Little Less Conversation
Elton John: Believe
Peter Cox: Ain't Gonna Cry Again
Maija Vilkkumaa: Hei Tie
Simon & Garfunkel: Fakin' It
Simon & Garfunkel: At the zoo
Bob Dylan: Positively 4th Street
Simon & Garfunkel: You Don't Know Where Your Interest Lies
Peter Cox: Tender Heart
Britney Spears: Cinderella
Simon & Garfunkel: Homeward bound
TikTak: Tänä yönä taivaaseen
Simon & Garfunkel: We've Got a Groovy Thing Going
Nickelback: How You Remind Me
Simon & Garfunkel: I Am a Rock
Dolly Parton: But You Know That I Love You
Dolly Parton: Dumb Blond
Shania Twain: That Don't Impress Me Much
Elton John: The Bitch Is Back

Eihän noista biiseistä löydy miltei yhtäkään johon ei sopisi sana katkera, turhautunut, surullinen tai sitten vain keveän ylimielinen. Positiivisemman sävyisinä poikkeuksina ainoastaan Elton Johnin Believe (karheaa optimismia) ja Simon & Garfunkelin At the zoo (leikkisää sanataidetta ja rytmikästä melodiaa). Muutenhan nuo kielivät vain pinnan alla kytevää keskenkasvuisuutta ja kypsymättömyyttä.

Ehkä musiikin yksi funktio onkin jonkinlainen regressio? Varttuessaan ihminen usein oppii malttamaan ollessaan kärsimätön, ymmärtämään ja antamaan anteeksi ollessaan vihainen ja pistämään vähättelevästi jäitä hattuun ollessaan rakastunut. Ylipäätään ottamaan asioihin useampia näkökulmia ja olemaan vähemmän yksioikoinen. Ehkä osa musiikin viehätysvoimasta on juuri se noin neliminuuttinen yksityinen hetki, joka on täynnä ehdottomuutta ja (alhaisiakin) tunteita?

Runotorstai: proosahaaste Marjo Niemen romaanista Miten niin valo

2009-01-15T15:26:00.001+02:00

There was a battle between personalities
and I started to feel like
the person taking all the hits was me.

There was a distance between bodies
but absurdly enough I took some hits there too
which you could not see.

I was angry and frustrated
so I kicked you blindly
and hit you in the groin

I still longed for the embrace
but all I could think of
was the battle going on.

So when you reached out for me again
I swear to god
I did not know what else to do.

The world is cruel,
it doesn't care about us.
And the cruelest thing is you.

Tekstaripalsta 5

2009-01-13T08:12:00.002+02:00

Oonko ainoa, josta tuntuu, et työpaikoil vanhemmat naiset nauttivat päästessään osoittamaan ylemmyyttään nuorempia kohtaan esim. huomauttelemalla turhista asioista?

Euroviisut: Suomen alkukarsinnat osa 1

2009-01-10T21:36:00.002+02:00

Euroviisut on ilmiö, jonka suhteen minulla ei ole mitään erityistä ymmärrystä tai intohimoa. Silti niiden etenemistä on viime vuosina tullut seurailtua aina, kun satun TV:n ääreen sopivaan aikaan. Näin kävi myös eilenillalla, jolloin alkoi Suomen euroviisuedustajan valinta vuodelle 2009. Edustaja äänestetään tyrkylle kutsutuista kahdeksasta artistista tai ryhmästä. Kahdessa alkukarsinnassa on kummassakin neljä kisaajaa, joista kaksi pääsee suoraan finaaliin ja muut saavat vielä toisen mahdollisuuden, sillä heidän joukostaan äänestetään finaaliin yksi. En ihan ymmärrä, mikä idea tässä on: miksi ihmeessä olettaisimme jonkin esityksen yhtäkkiä loppusuoralla nousevan muiden yli, jotka yleisö on jo kertaalleen äänestänyt sitä mieluisemmiksi? Joten mikä into sinne edustajakilvan finaaliin on tunkea vielä se yksi?

Oikeastaan minun piti kirjoittaa asiasta, johon liittyvä kysymys on minusta äskeistä kiintoisampi. Eilisessä suorassa lähetyksessä esiintyi siis neljä artistia/ryhmää, joista yksi oli Tapani Kansa. Herra Kansa eksyi rytmissään esityksensä alussa ja pisti koko show'n poikki voidakseen aloittaa uudelleen. Silti Kansa sai suurimman osan äänistä. Mikä tähän on syy?

Toki Kansa on paikkansa vakiinnuttanut artisti, jolla on varmasti vankka kannatusjoukko tämän kansakunnan joukossa. Mutta kolmen aiemman vuoden edustajat ovat olleet aivan eri maata. Tältä pohjalta ei tunnu loogiselta teoretisoida esimerkiksi, että nuoria ihmisiä ei Euroviisut kiinnosta ja yhtäkkiä jonkin Tapani Kansaa rakastavan, kasvottoman tätien ja pappojen massan äänestyskäyttäytyminen olisi ratkaisevaa. (Tosin olen myös lukenut, että Koop Arponen voitti Idolsin "mummoäänillä", joten ehkä on meneillään jotain, josta en tiedä...)

Eräs teoria olisi selittää Kansan voitto nimenomaan hänen esityksensä keskeytymisellä ja tarkemmin ottaen siitä seuranneilla sääliäänillä. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole ollenkaan linjassa sen kanssa, mitä oletan suomalaisesta kansallismentaliteetista. Eikö meillä pitäisi olla huono itsetunto ja varmasti myös taipumus myötähäpeään? Silloin tuntuisi oudolta ajatella, että Kansan esityksen pikku kömmähdyksen inhimillisyys ja sympaattisuus jotenkin vetäisi pidemmän korren suhteessa visioon siitä, että jotain vastaavaa tapahtuisi kansainvälisessä kilpailutilanteessa.

Lopulta sitä tulee yksinkertaisesti miettineeksi, että voisiko olla - voisiko mitenkään olla - kyse siitä, että Kansalla oli ehdottomasti eilisen karsinnan paras laulutaito? Voisiko olla että suomalaiset reagoivat siihen, miltä tämä ammattitaitoinen pitkän linjan muusikko kuulosti nuorien kanssakisaajiensa rinnalla? Hämmentävä ajatus.

Löytyipä teema, josta palan halusta blogata

2009-01-09T18:55:00.005+02:00

Hottislistaan on ihan pakko tehdä yksi lisäys. Katsoin eilen elokuvan Pursuit of Happyness ja ihastuin Will Smithin esittämään Chris Gardneriin.

Elokuvan nimi on suomeksi Onnenpotkuja, joka on mielestäni aika surkea käännös ottaen huomioon, ettei elokuva sisällä sellaisia kovinkaan monta. Päin vastoin, tarina kertoo miehestä, joka moninaisista vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa uskoa ja pyrkiä uljampaan tulevaisuuteen. Englanninkielisen nimen Y ei ole kirjoitusvirhe, vaan viittaa elokuvan kohtaan, jossa Gardner kommentoi pienen poikansa hoitopaikassa, että jos fuck-sanaa ei siivota ulkoseinästä pois, niin voisiko ainakin happiness-sanan (kirjoitettu seinään Y:llä) korjata oikeaan muotoonsa. Tämä pieni episodi kertoo hahmosta paljon. Gardner on mies, joka on jatkuvassa hiljaisessa kapinassa sitä vastaan, että elämän tarvitsisi olla yhtään kurjempi, hohdottomampi tai tasoltaan surkeampi kuin on aivan pakko. Yksinhuoltaja isä painaa uskomattomalla sisulla läpi vaativan talousneuvojan koulutusohjelman pitäen samalla huolta pienestä pojastaan erittäin vaatimattomissa oloissa (osan aikaa kodittomana). Ihailtavaa kestävyyttä, neuvokkuutta ja päättäväisyyttä.

Elokuva oli yllättävän eleetön ja liikuttava. Se ei sisältänyt ärsyttäviä puheita ja liiallisuuksiin vietyä draamaa. En raaski antaa esimerkkejä, jos joku vaikka ei ole nähnyt elokuvaa ja haluaa itse katsoa sen. Lajityypissään tämä filmi on kyllä ehdotonta kärkeä.

Viime postaukseen piti tekemäni myös sellainen lisäys, että täysin unohdin Housea koskien pari asiaa. Ensinnäkin, hän soittaa pianoa. Piano ja mies, siinä on minusta jotain hyvin seksikästä (Ephram Browniin pätee sama juttu). Toisekseen, Housella on myös ystävä, joka on mielestäni melko namu, nimittäin Wilson. Tämä älykäs ja empaattinen mies tarjoaa usein Houselle vastapoolin tekemättä itsestään kuitenkaan suurta numeroa. Hyvisimago ei ärsytä, kun se ei ole liian kiiltokuvamainen. Wilson on myös hamsterimaisen söpö.

Luin jostain, että Housen hahmoa on inspiroinut Sherlock Holmes. Kaipa Wilson on sitten jonkinlainen tohtori Watson. Mutta mielikuvani Watsonista ei ole kyllä ihan noin nuori ja naminam.

Nerokkuus on seksikästä, samoin tummat huuliveikot

2009-01-04T21:51:00.015+02:00

Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, minut on haastettu mitä iha nimpaan meemiin. Tarkoituksena on listata elokuvien ja tv-sarjojen hahmoja, joihin on ollut tavalla tai toisella ihastunut. Tähän mennessä päähäni on pälkähtänyt ihastusta/ihastelua herättäneitä hahmoja jo lukuisia, jotka aion nyt listata. Lista ei ole millään muotoa harkittu tai kattava (muuten sen tekemiseen menisi ikuisuus tai se olisi tuhottoman pitkä). Sen sijaan lista on hyvin sensuroimaton. Olen hyväksynyt sinne hahmoja vuosien varrelta sangen kyseenalaistamatta, mikä tarkoittaa että joukossa on joitain, joiden vetovoiman tavoitan enää vain muistinvaraisesti tai järkeilemällä. Olen noudattanut listassa vapaata kronologista järjestystä, lukuunottamatta ensimmäistä kohtaa, jonka halusin saada aggressiivisesti heti kärkeen...

1. Agentti Dale Cooper (Twin Peaks)

Juu, tästä miehestä tulee riita. Todennäköisesti se, joka osaa keittää parhaimmat kahvit ja leipoa maukkaimmat piiraat, voittaa...

Voisin laittaa tähän listaan monia muitakin Sirenin listassa olleita hahmoja (varsinkin Severuksen), mutta pysyttelen nyt näissä, jotka tulivat mieleeni ilman ulkopuolisia impulsseja.

2. Paroni Arnold

Parilla ensimmäisellä luokka-asteella olin kovin innostunut vanhoista kotimaisista elokuvista, joita Yle näytti silloin muistaakseni tiistai iltapäivisin (jäin muutamaan otteeseen pois koululla pidettävästä luovan toiminnan kerhostakin niiden takia). Kulkurin valssi oli suosikkini (enkä tietenkään ole siinä suhteessa ainut) ja Tauno Palon hahmo hehkui vanhanaikaista salaperäisyyttä ja romantiikkaa. Kukapa nainen ei haluaisi tulla tanssitetuksi ulos omista pakkopulla-häistään tumman ja tulisen hurjapäähurmurin käsivarsilla?

3. David Addison (Konnankoukkuja kahdelle)

Voi miten herra Addisonin omahyväinen virne ja (ainakin hänen omasta mielestään) erinomaisen hauskat vitsinsä upposivat murrosikäiseen sieluuni ja saivat vatsanpohjassa aikaiseksi piristävää hyrräystä. Huoletonta huulenheittoa harrastavat, nahoissaan ilmeisen hyvin viihtyvät tummaveriköt olivat teini-iässä paheeni, johon olen tainnut sittemmin regressoitua.

Näin joskus vuosia sitten ihanan unen, jossa eksyin vahingossa Bruce Willisin takapihalle. Hänen iso ja hurja vahtikoiransa ahdisteli minua, mutta talon isäntä tuli herrasmiesmäisesti pelastamaan minut. Sitä pidemmälle uni ei edennyt. Ehkä nuoruuden viattomuus pisti rajoja mielikuvitukselle. Toisaalta näen nykyäänkin surullisen vähän eroottisia unia.

4. Edward Lewis (Pretty Woman)

No, tätä voi olla vaikea ymmärtää, mutta kyseinen elokuva oli kova sana jossain vaiheessa ala-asteen lopulla. Edward Lewisin hellän huvittunut tapa katsoa naista lämmitti sydäntä. Vaikutus väheni vasta, kun tajusin, että Richard Geren jokaiselta hahmolta löytyy kyseinen ilme (se on se toinen niistä kahdesta).

Elokuva itsessään on tietenkin täysin höttöinen ja realismia vailla oleva romanttinen aikuisten satu rikkaan liikemiehen ja prostituoidun suhteesta. Vaikka tarinan ote käsiteltyihin teemoihin on pinnallinen ja Julia Robertsin hahmosta saa hakemalla hakea merkkiä ihmiskaupan traumaattisuudesta, jonkinlaisen osattomuuden kuvaston elokuva kuitenkin on tarjonnut, sillä tietyt sen kohtaukset kohoavat usein mieleeni kokiessani ulkopuolisuutta tai juurettomuutta.

5. Jeeves (Kyllä Jeeves hoitaa)

Tarvitseeko tätä edes perustella? Ulkonäkö ei ehkä ole klassisen komea, mutta mitkä hoksottimet ja mikä käytös! Näyttelijän (Stephen Fry) älykkyys kuultaa läpi roolisuoritukseen ja tekee hahmon kekseliäisyydestä uskottavaa. Lisäksi Jeeves säilyy läpi sarjan eräänlaisena mysteerinä: Mikä oikeastaan motivoi tätä miestä? Mitkä ovat hänen omat päämääränsä tai intohimonsa? Voi vain todeta, että hän on jonkinlainen hyväntahtoinen, manipulatiivinen nero. Ja ihana.

6. Jokaisen Star Trekin emotionaalisesti niukin mieshahmo

Originaalissa se oli tietenkin Spock. Alati hermonsa ja loogisuutensa säilyttävä Spock. Next Generationissa se oli Data, suorituskyvyltään ylivoimainen ja käytökseltään hillitty androidi, joka omalaatuisella tyylillään opiskeli ihmisyyttä. Deep Space 9:ssa se oli turvallisuuspäällikkö Odo, joka edusti mystistä muodonmuuttajien lajia ja piti varmalla kädellä yllä järjestystä asemalla. (Voyager oli sen verran lattea, että jätetään se.) Mikä näitä hahmoja sitten yhdistää? He ovat taipumuksiltaan ylivertaisia ja omaavat hillityn ulkokuoren, jonka nuori nainen voi kuvitella murtavansa.

7. Pacey Witter (Dawson's Creek)

Tumma, lievästi kapinallinen läpänheittäjä. Pohjimmiltaan älykäs alisuoriutuja, joka tarpeen tullen analysoi ympäröiviä tapahtumia ja omaa tunne-elämäänsä elegantisti ja kypsästi (ainakin teini-ikäisen näkökulmasta ja voi kuinka olisin itsekin halunnut roikkua samaan tapaan puhuvassa nuorisoporukassa). Aina tilaisuuden tullen hyväsydäminen herrasmies. Suhde opettajaan ei ainakaan vähentänyt seksikkyyttä...

8. Angel (Buffy ja Angel)

Ulkonäkö miellyttää, samoin tietenkin rohkeus ja sankariteot. Tosin hahmon synkkyys ja jatkuva melankolinen murjotus ovat joskus olleet minulle siinä rajoilla, että joko menee rasittavaksi. Traagisen taustatarinan takia annan kuitenkin paljon anteeksi. Onhan se kutkuttavaa fantasioida hahmosta, joka rakastuessaan ja pannessaan rakkautensa täytäntöön joutuu tuhon partaalle. Sehän tekee naisesta jollain kierolla tapaa aikamoisen femme fatalen.

Spike on toki myös ihan kuumaa kamaa (toteutettiinhan hahmon kautta jopa monien naisten salaisesti vaalimaa raiskausfantasiaa), mutta ehkä hieman liian narkkarimaisen ruikku ja blondattu. Suhteellisen pinnalliset esteettiset mieltymykset nyt ratkaisivat tämän Angelin hyväksi.

9. D'artagnan (Rautanaamio)

Gabriel Byrnen esittämä kypsä ja kultivoitunut D'artagnan iski aikanaan idealistisessa vilpittömyydessään kovaa. Ah, komistus lausumassa siniset silmät tapittaen juhlallisia ja yleviä ajatuksia, niin omistautuneena rakastamalleen naiselle ja vaalimilleen periaatteille. Leffa sisältää muutenkin ihan kunnioitettavan määrän miesnamuja.

10. Neo (Matrix)

Joku Keanu Reevesin aneemisen kalpeassa lookissa vain vetosi. Siksi toisekseen, olihan se messiashahmo, what can I say. Eikä se pitkä, musta nahkatakki ainakaan asiaa haitannut. Sellainen saa minut tosielämässäkin kaupungilla liikkuessani kääntämään pääni, vaikka kantaja olisi joku 13-vuotias (ja sitten tulee pedofiilinen olo). En osaa tätä fetissiä selittää.

11. Ned Flanders (Simpsonit)

Tiedättekö ne muutamat kohtaukset, joissa Ned on paidatta ja paljastaa treenatun yläkroppansa? Minä en naura. Minä sanon "uuu". Lisäksi miehen järkymättömässä mielenrauhassa ja ystävällisyydessä on jotain miltei yliluonnollista. Oikeastihan Ned on aivan liian kunnollinen, puhtoinen ja jumalaapelkäävä, sellainen miekkonen, josta tosielämässäkin pidän itseni erossa, vaikka kuinka suloisia olisivat. Taidan pitää itseäni jotenkin tuhmana tyttönä, jolla olisi vain korruptoiva vaikutus.

12. Ephram Brown (Everwood)

Nerokas pianisti (erityislahjat vetoavat, minkäs teet). Älykäs ja verbaalinen. Vähän vihainen, mutta pohjimmiltaan sydämellinen. Suhde vanhempaan naiseen. Katsokaa kohta Pacey Witteristä, niin näette kaavan.

13. Sandy ja Seth Cohen (O.C.)

Tämä nuortensarjan isä ja poika-pari on ehkä yhdistettynä juuri sen verran seksikäs mielestäni, että ansaitsee paikan listallani. Isä on idealistinen juristi, poika fiksu nörtti. Molemmat tummia, tietenkin, ja molemmat sanavalmiita ja kykeneviä tarvittaessa jakelemaan reality checkejä ympärilleen, tietenkin. Nämä kaksi hahmoa edustavat sitä lämminhenkisyyttä ja jopa tiettyä maanläheisyyttä (uskomatonta kyllä), joka on saanut minut joskus ihan mielelläni katsomaan kyseistä sarjaa.

14. Cartman (South Park)

Tämäkin on kai nyt jotenkin pedofiilistä, mutta ei se mitään - Cartmanilla on koululaiseksi paljon munaa. Kun tämä pikku herra päättää tehdä tai saada jotain, hän sen myös toteuttaa. Rajuin jakso on ehkä se, missä Cartman syöttää toiselle pojalle tämän vanhemmat kostona nöyryytyksestä. Täydellinen antisankari, miltei supersellainen.

15. Dr. Cox (Tuho-osasto)

Rakastan kyseistä sarjaa, ja löytyypä sieltä eräs vetävä hahmokin. Cox on itsevarmuudessaan lähes narsistinen, mutta hänellä on yleensä siihen varaa. Höyryävät monologit osoittavat kekseliäisyyttä ja aggressionpurkaukset saavat miettimään, millainen kyseinen uros olisi makuuhuoneen puolella... Ja hei, tsekatkaa kroppa!! Kaiken takana tietenkin vankat periaatteet, joten ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että tämä testosteroiinipommi uppoaa.

16. Erin Grant (Striptease)

Tätä ei varmastikaan tarvitse selittää kenellekään, joka on kyseisen elokuvan nähnyt. Jos upean Demi Mooren uskomattoman seksikkäät ja tyylikkäät strippauskohtaukset eivät vielä vakuuta, niin katsoja voi uppoutua tarinaan, jossa älykäs, rohkea ja päämäärätietoinen Erin haastaa rötösherrat näiden omassa pelissä.

17. Dr. House (House)

Ihanat silmät, ihanat aivot. Nerokkuus vain kiihottaa, minkäs teet. Toki Housen kaltainen mies olisi tosielämässä sietämätön (noin jääräpäiset ja itserakkaat ihmiset nyt vain on), mutta tässä tapauksessahan se vain lisää vetovoimaa. Aina voi kuvitella, kuinka sellaiselle tyypille pistäisi kampoihin...

18. Mr. Grey (Secretary)

Sain tämän elokuva katsottavakseni ihmiseltä, joka ilmeisesti tuntee minut melkoisen hyvin. Rakastuin elokuvaan, ja tämä dominoiva ja hitusen sadistinen pomo, jolla on toki myös pehmeä puolensa, oli kerrassaan herkullinen hahmo ja ehdottomasti minun makuuni.

Ehkä nyt voisi uskaltautua katsahtamaan muidenkin haastettujen listoja, kun en enää pelkää vaikutteita. Jostain syystä halusin katsoa, mitä listalleni putkahtaa ihan itsestään.

Plagiointia

2009-01-03T20:35:00.002+02:00

Eufemian viimeisin sisälsi sanalitanioita, jotka syystä tai toisesta tuntuivat minusta mieluisilta. Päätin koota niistä omavaltaisesti runon:

Minä vain satun nyt tekemään hetken aikaa näin
Saatan tuurilla osua johonkin relevanttiin.
Juttelut eivät aina ole missään kovin ymmärrettävässä suhteessa toisiinsa
Useimmissa ne nousevat esiin melko muodottomina möhkäleinä
Kaverisanoja, jotka löytyvät tavan takaa läheltä,
kierretään jotain avointa ongelmaa.
(Esimerkki ei ole keksitty.)
Sanoja, jotka ilmaantuvat joku päivä ja haipuvat joskus myöhemmin.
Jossain kohtaan on pysähdyttävä ja sanottava:
"minä käytän nyt tätä sanaa",
mutten jaksa kirjoittaa enempää.

Sori.

Toivottavasti kaikilla on ollut siedettävä ja mahdollisimman stressitön joulu. Ensi joulua varten annettakoon vinkiksi, että palvelualan ammattilaisten kiusaaminen on yleinen (ja siitä päätellen tehokas) tapa purkaa joulupaineita. Jos hankaluus ei tule luonnostaan, eikä valitettavaa synny itsestään, aina voi käyttää mielikuvitustaan. Kannattaa esimerkiksi mennä kyselemään kaupasta tavaroita, joiden kuulumattomuuden valikoimaan on jo etukäteen vaikka netistä varmistanut (tähän kirjakauppa on ideaali) tai sitten soitella minkä tahansa nettikaupan tms. puhelinpalveluun keksityn tilausnumeron kanssa, jota ei tietenkään järjestelmästä löydy. Sitten päästetään höyryjä pihalle marmattamalla valikoiman suppeudesta tai palvelun epäammattimaisuudesta.

Minut on haastettu mitä ihanimpaan meemiin, johon vastaan heti kun mieleeni putkahtaa tarpeeksi ehdokkaita listaa varten.

Tarvitaanko kouluja?

2008-12-08T11:25:00.008+02:00

Sinänsä mielenkiintoista, että juuri kun olin pienessä mielessäni pähkäillyt, että ihmisyksilön kehityksen kannalta on mahdollisesti melko yhdentekevää, mitä kouluissa opetetaan, Dr. Philin (yksi paheistani) sunnuntainen jakso käsitteli ihmisiä, jotka eivät halua kouluttaa lapsiaan ("non-schoolers"). Tämän kasvatusideologian mukaisesti lapset varttuvat suhteellisen vapaassa, mutta mahdollisimman virikkeellisessä ympäristössä, jossa he itse tarttuvat mielenkiintonsa mukaisiin harjoitteisiin ja tiedonlähteisiin. Vanhempien tehtävä ei ole opettaa, vaan avustaa ("facilitate") lasta oppimisessa. Maailma itsessään on lapsen valtavan suuri luokkahuone.

Olen itse hyvin tietoinen siitä, että suomalainen koulujärjestelmä on yhdenmukaistava. Ominaisuuksiltaan, taipumuksiltaan ja suuntaumuksiltaan hyvin erilaiset lapset halutaan pitää mahdollisimman pitkälti samassa luokkahuoneessa. Tämän omalla tavallaan tasavertaisen kohtelun kääntöpuolena on tasapäistäminen: erityistä apua kaipaavat lapset laitetaan sinnittelemään hädin tuskin muun luokan perässä ja lahjakkaat (tuntuu hieman pahalta huitaista tuo arvottava termi tähän, mutta menköön paremman puutteessa) lapset jäävät yhtälailla vaille niitä resursseja ja mahdollisuuksia, jotka auttaisivat heitä olemaan niin hyviä, kuin he voisivat olla. Tämä järjestelmämme ominaisuus perustuu tietääkseni ihan suoraan aikaisempiin koulutuspoliittisiin linjanvetoihin ja on käsittääkseni saanut osakseen myös kritiikkiä, sillä elämmehän aikaa, joka arvostaa mentaalista pääomaa sekä tietotaitoa siinä missä materiaalisia resurssejakin ja kaipaa eksperttejä, jotka erikoistumisensa ja taipumustensa ansiosta kohoaisivat matti meikäläisiä päätä pidemmiksi maailman pulmia ratkaistaessa.

Suinkaan kaikki eivät siis niele itsestään selvänä ajatusta siitä, että julkinen koululaitos on lapsen kasvatuksen kannalta ainoa tai paras vaihtoehto. En minäkään. Uskoisin olevani erittäin avarakatseinen erilaisten kasvatus- ja opetusvisioiden suhteen. Viittaan jälleen edelliseen postaukseeni, jossa menin jopa tuumimaan, että samapa tuo sinänsä, mitä kouluissa opetetaan. Silti jokin mainitsemassani Dr. Philin jaksossa ja sen "non-schooler" ja "home-schooler" perheissä (erona aiempaan kontrolli ja strukturoitu opetus) sai olon tuntumaan epäileväiseltä. Hahmotin oloni lopulta käsitteen "asiantuntijuus" ympärille. Jos en laittaisi omia hypoteettisia lapsiani kouluun, kokisin riistäväni heiltä (varsinkin jos kyse on myöhemmistä vuosiluokista) mahdollisuuden olla päivittäisissä tekemisissä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Mitkä ikinä lapsieni kiinnostuksen kohteet minäkin kautena olisivat, koulussa hänellä pitäisi ainakin periaatteessa olla mahdollisuus olla tekemisissä sen alan asiantuntijan kanssa. Lisäksi lapsi altistuisi erilaisille tavoille nähdä ja käsitellä asioita sekä iän mukanaan tuoman ymmärryksen myötä toivottavasti myös tajuaisi niille altistuvansa: eräs verrattomimmista asioista, jonka voi koulutuksensa myötä oppia, on mielestäni se, kuinka tieto suodattuu erilaisten äänitorvien kautta. Useiden auktoriteettihahmojen antama opetus tuntuu ainakin äkkiseltään erittäin kätsältä tavalta mahdollistaa tämän oivallus/havainto.

Jaksoa katsoessani Dr. Phil alkoi sanallistaa saman suuntaisia ajatuksia kuin omassa päässäni liikkui. Hän toi esille varsinkin erään opettajien jakaman asiantuntijuuden lajin: kasvatustieteellisen koulutuksen. Jokainen pätevä opettaja on ainakin periaatteessa koulittu ymmärtämään ja analysoimaan oppimista sen eri muodoissa, tarkkailemaan ja kehittämään omaa toimintaansa oppimistilanteessa ja pitämään yllä omaa aineenhallintaansa. Tämä pyrkimys on mielestäni keskeinen, koska vaikka leikittelen ajatuksella, ettei se mitä opetetaan ole tärkeää, minusta se miten opetetaan on äärimmäisen tärkeää. Käytännössä hienojen periaatteiden toteutumisesta ei tietenkään ole mitään varmuutta, jo senkin takia että monet kouluissa opettavat henkilöt eivät ole muodollisesti päteviä. Varmasti tiedän vain sen, etten kuvittele pystyväni tarjoamaan hypoteettiselle lapselleni samaa kuin koululaitos. Oma kysymyksensä on tietenkin se, pystyykö lapsi tätä "asiantuntijuuden lahjaa" millään tapaa arvostamaan, vai onko se vain jonkinlainen "pakotettu etuoikeus", joka sortaa hänen vapauttaan...

Olin myös huomaavinani, että joillain vanhemmilla, jotka olivat päättäneet jättää laittamatta lapsensa kouluun, oli erittäin kummallisia, vanhentuneita, behaviorismin sävyttämiä käsityksiä opetuksesta. Eräs äiti kuvaili näkemystään opetuksesta julkisessa koulussa niin, että se on kuin joku heittelisi vaahtokarkkeja päin lapsen naamaa ja kutsuisi sitä syömiseksi. Joko hänen oletuksensa olivat täysin pielessä, tai sitten ameriikassa ollaan huomattavasti takapajuisempia kuin meillä. Oman kokemukseni mukaan Suomessa puhutaan pedagogisissa piireissä konstruktiivisesta oppimisnäkemyksestä ja oppilaasta tietorakenteiden muodostajana jo siinä määrin, että välillä on ihan tuntunut, että jos niitä teesejä tulkitsisi jyrkimmällä mahdollisella tapaa, oppilaan voisi saman tien jättää häärimään oman onnensa nojaan, koska lopputulos on kuitenkin se ja sama.

Oman lukunsa amerikkalaisten vanhempien kouluvastaisuudesta muodostaa tietenkin joissain tapauksissa ilmenevä kouluampumisten ja muiden huume- ja väkivaltarikosten herättämä kauhu. Onneksi en kenenkään suomalaisen ole sentään vielä kuullut julistavan, että tämä ottaa lapsensa pois koulusta noista syistä. En tiedä, se vain kuulostaa jotenkin hirvittävältä: pelon alla elämiseltä, eristäytymiseltä, yhteisöllisyyden uhraamiselta kasvottomien kauhujen alttarille.

Mitä kouluissa pitäisi opettaa?

2008-11-30T21:23:00.004+02:00

Saunon joskus 12-vuotiaan pikkusiskoni kanssa ja kyseisen nuoren neidin keskustelunavaukset jäävät usein pyörimään päähäni. Viime viikonloppuna hän ilmoitti minulle, ettei aina ihan jaksaisi istua ympäntunnilla (tiedoksi niille, joiden sanavarastosta nykyisen alakoulun termistö ei muodosta merkittävää osaa: ymppä tarkoittaa ympäristöoppia). Esitin hyvänä keskustelukumppanina tietenkin jatkokysymyksen ja ihmettelin, mikä niissä ympäntunneissa niin ikävää on. Pikkusiskoni tunnusti, etteivät häntä jaksa kiinnostaa pasaatituulet. Äkkiseltään en osannut mainita yhtäkään syytä, miksi niiden pitäisi häntä kiinnostaa.

Mielessäni kävi, että ehkä pasaatituulet koskettaisivat siskoani (ja minua itseäni) enemmän, jos oleskelisimme alueella, jossa ne vaikuttaisivat elämäämme. Silloin niistä voisi olla hyödyllistä tietää. Tai jospa pikkusiskoni päättääkin isona haluavansa opiskella maantiedettä tai meteorologiaa: toki hän silloin arvostaisi suuresti peruskoulussa saamaansa pohjatietoa. Itse en ainakaan ennen lukion loppuvaihetta tiennyt, mihin suuntaisin opiskelemaan.

Pystyn siis muotoilemaan ainakin pari luonnoksenomaista ja kömpelöä syytä kiinnostua niistäkin peruskoulun tarjoamista tiedonpalasista, joiden käyttökelpoisuutta ei kyseisellä hetkellä ehkä ymmärrä. Karu totuus on kuitenkin se, että ihmiskunnan hippusissa oleva tiedon määrä lisääntyy päivä päivältä (jos ei muuta, niin ainakin historiaa syntyy koko ajan lisää. Jollain periaatteilla ja jonkun auktoriteetilla koulussa opetettavia asioita on siis rajattava, eikä kaikkea mahdollisesti tärkeä mahdu opetussuunnitelmaan. Lisäksi voitaisiin argumentoida, että eikö tärkeiksi osoittautuvat asiat voi opiskella silloin, kun niiden tärkeys kunkin yksilön elämässä tulee ilmeiseksi.

Tarve jollekin tiedolle tai taidolle ei kuitenkaan takaa kykyä sen omaksumiseen. Sen tähden olisi hyvä jo kasvuiässä taata ihmisille mahdollisuus oppia tiedon etsimiseen, omaksumiseen ja soveltamiseen liittyviä periaatteita ja kysymyksenasetteluja. Tällaisia abstrakteja asioita on kuitenkin hyvin vaikea, ellei miltei mahdoton omaksua ilman käytännön esimerkkejä ja harjoitusta. Jotain asiatietoa kouluissa tulisi siis yleisten periaatteiden ja filosofisen pohdinnan lisäksi ja tukena opettaa.

Harhailevat ajatukseni ovat näin johtaneet minut kahden hämmentävän mietteen äärelle. Yksi: kouluissa tulisi opettaa jotain. Kaksi: saattaa loppujen lopuksi olla melko sama, mitä tämä "jotain" on. Nämä tuumat ovat samanaikaisesti sekä äärimmäisen kiehtovia että erittäin vaikeita. Ajatus koulusta, jossa oppilaat ja opettaja saisivat opetussuunnitelmien puuttuessa luoda yhdessä oman, täysin ainutlaatuisen oppisisällön, tuntuu herkulliselta. Vaikeus seuraa yhteiskunnallisen tason kysymyksistä: Mitä tapahtuisi opintojen vertailukelpoisuudelle? Miten kävisi ylioppilaskirjoitusten ja jatko-opintopaikkojen jakamisen? Realiteetit ampuvat päiväunia jalkaan, niin kuin yleensä.

Uskontunnustelu

2008-10-31T14:05:00.005+02:00

Kokemusmaailmani koostuu asioista,
joista kenenkään kokemusmaailma ei saisi koostua:

mietinnöistä, kuinka seisomaan jätetty kahvi muodostaa
haihtuessaan kupin sisäpintaan samanmoisia merkkejä
kuin puiden vuosirenkaat ovat,

ja toisten ihmisten keskustelujen kuuntelemisesta

ja pimeyden seuraamisesta katseella
kerta toisensa jälkeen
nurkkaan asti.

Tämä näin, vaikka yritän ajatella asioita,
joilla oikeasti on väliä:
jokapäiväistä leipää ja syntien anteeksiantamista.

Vaikka yritän ja katsoessani
hämärän läpi nukkuvaa pikkusiskoani
muistan nuoren tytön, kauttaaltaan puhtaaksi tahratun.

Voi Luoja, kuinka minä haluan olla taas se tyttö
ja tietää, että vähän vielä kipua
voi sietää, aina vähän vielä kipua,
eikä koskaan sulkeutua lopullisesti.

Merkityksetön päättää lakata

2008-10-15T18:45:00.002+03:00

Vaikeinta oli saada se lähtemään ilman puhelintaan. Jos se olisi tarkistanut kassinsa sivutaskun, minun olisi täytynyt kaivaa kännykkä kaapin alta, mihin olin vempeleen sujauttanut sen vessakäynnin aikana. Sitten minun olisi pitänyt sen kanssa ihmetellä, miten kummassa puhelin oli omatoimisesti hiipinyt piiloon, kun se kerran niin tarkkaan muisti pistäneensä kännyn kassiin odottamaan lähtöä. Ehkä olisin saanut sen epäilemään mielenterveyttään, mikä olisi ollut saavutus sinänsä. Tosin luulen, että se olisi löytänyt jonkin itseään tyydyttävän (jopa ilahduttavan) selityksen liikkuville esineille. Olisi varmasti.

Ei se kuitenkaan tarkistanut kassiaan ovella. Tein parhaani, ettei sille olisi tullut mieleenkään tehdä niin: suukotin, nyin kädestä ja leikin, etten halunnut sen lähtevän. Se nauroi ja lähti, pakkohan sen oli. Minä istuin sohvalle odottamaan. Tiesin, että jos se ei heti huomaisi omaisuutensa vajaavaisuutta, niin ei se takaisinkaan tulisi, vaan päättäisi selvitä iltaan asti ilman. Odotin viisi minuuttia. Tuntui, kuin olisin asettamassa viimeistä korttia huojuvan korttitalon huipulle. Anna vielä tämän onnistua, hoin mielessäni. Anna vielä tämän mennä kohdalleen ja olla niin kuin pitää. Odotin kymmenen minuuttia. Jos tämän kortin saan paikoilleen, tämän yhden vielä, niin sitten voin puhaltaa koko korttitalon kumoon. Odotettuani viisitoista minuuttia, vedin syvään henkeä ja kumarruin noukkimaan kännykän kaapin alta.

Istuin nojatuoliin, päästin virkamiesyskää muistuttavan kuivan rykäisyn ja korjasin ryhtiäni. Sitten etsin kännykän uumenista esille viestit. Puhelin oli uusi, joten viesteille oli paljon tilaa. Tekstareita oli monia, mutta kävin ne kaikki huolellisesti läpi. Sen mielenkiinnottomien kavereiden lähettämät lässytykset jätin rauhaan, vaikka jutut olivat toivottoman typeriä. Sellaiset vihan ja turhautumisen tunteet eivät olleet terveitä ja sen syövän olin päättänyt leikata itsestäni irti juuri nyt. Paras antaa vain olla. Hävitin vain itseni kirjoittamat. Onneksi se ei ollut niin sentimentaalista tyyppiä, että se olisi kirjoitellut vanhoja viestejä jonnekin ylös. Minun ei siis tarvinnut käydä läpi paperipinkkoja metsästäen epämääräisiä töhryjä.

Selattuani viestit läpi otin esille kyseiseen käyttöön tarkoitetun kosteuspyyhkeen ja pyyhin puhelimen puhtaaksi sormenjäljistä ja muista töhryistä. Kyllä se tietäisi, että minä olin kapineen pihistänyt, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli, ettei minusta jäänyt mitään merkkejä. Asettelin kännykän ruokapöydälle. Astuin pari askelta taaksepäin ja tarkkailin asetelmaa pää kenossa. Sitten palasin takaisin pöydän ääreen ja tyrkkäsin puhelinta vähän kulmasta saadakseni sen vieläkin suorempaan. Nyökkäsin tyytyväisenä ja tassuttelin avaamaan tietokoneen.

Sen tietokone ei ollut suojattu salasanalla, mikä oli etu minulle. Sähköpostin salasanan olin toki joutunut urkkimaan selville, mutta tuo nyt ei ollut homma eikä mikään. Sisäänkirjautumisen hetkeen ajoitetulla hellyyskohtauksella pääsee kyllä epäilyksiä herättämättä tarpeeksi lähelle seuraamaan sormien tanssia näppäimistöllä. Toimenpide pitää vain toistaa muutamaan otteeseen virhemarginaalin minimalisoimiseksi. Olin tehnyt tutkimustyöni huolellisesti ja pääsin ongelmitta sisälle sähköpostiin. Projektiani helpotti suunnattomasti, että se käytännön miehenä tietenkin hyödynsi palvelua, jolla se pääsi käsiksi kaikkiin sähköpostitileihinsä kerralla. Olin kirjoittanut ainakin kahteen niistä.

Aloin selata sähköposteja läpi samalla huolellisuudella kuin tekstiviestejäkin. Hävitin omat kirjoitukseni. Samalla tulin lukeneeksi tekstinpätkiä sieltä sun täältä. En voinut kuin pudistella päätäni ja jatkaa työtäni. Kuinka kukaan saattoi kuvitella, että nuo kahden ihmisen muodostamat merkkien ja tarkoitusten rakennelmat olisivat tuollaisinaan mitenkään yhteensoviteltavissa tai harmonisoitavissa? Kysymys oli yhtä kipeä ja merkityksetön kuin minuuteni. Kun sanoo vähemmän kuin pitäisi ja sekin on jotenkin liikaa, pitää tajuta luovuttaa.

Jatkoin. Olin käyttänyt työhöni jo tunteja. Ulkona hämärsi. Hieroin särkeviä silmiäni ja venyttelin hetken. Sitten tarkistin vielä Lähetetyt-kansion siltä varalta, että sinne olisi säästynyt sellaisia sen viestejä minulle, jossa olisi lainauksia omasta tekstistäni. Lopuksi suoritin tietokoneelle samanlaisen pyyhintäoperaation kuin kännykällekin. Sitä varten minun piti sytyttää valot. Oli jo pimeää.

Hain keittiöstä jakkaran, jolla yletyin kirjahyllyn korkeimmalle tasolle. Sieltä noukin käsiini puisen rasian, jossa tiesin sen pitävän harvoja ja valittuja säilyttämisen arvoisina pitämiään papereita. Etsin käsiini sille lähettämäni kirjeet ja kortit ja kiikutin ne keittiön lavuaariin. Etsin kaapista tulitikut ja ehdin jo sytyttää yhden, ennen kuin muistin jotain. Puhalsin tikun sammuksiin, hain jakkaran takaisin keittiöön ja kipusin poistamaan palohälyttimen paristot. Sitten sytytin uuden tikun ja pudotin sen ohuen paperikasan päälle. Seurasin liekkejä, kunnes olin tyytyväinen tuhon asteeseen ja laskin vettä päälle. Tulen sammuttua avasin ikkunat ilmanvaihtoa ajatellen ja lisäksi asetin pariston takaisin hälyttimeen. Turvallisuus ennen kaikkea.

Jäljellä oli enää tavaroideni kerääminen. Vaatteet ynnä muut olinkin jo pakannut. Kaivoin laukkuni esiin vaatekaapin perukoilta ja kiikutin sen kirjoituspöydän luo. Avasin alimmaisen laatikon ja noukin esiin vanhat päiväkirjani. Tuoreimpaan ei ollut ilmestynyt yhtään sanaa pitkään aikaan. Elin kirjoittamattoman historian pimeää ja sekavaa aikakautta. Pakkasin vihkoset laukkuuni. Laatikosta löytyi vielä sen minulle lähettämät kirjeet, jotka olin kornisti sitonut yhteen lilalla silkkinauhalla. Asettelin ne hellästi päällimmäiseksi laukkuuni ja suljin vetoketjun.

Kirjoituspöydän ylälaatikosta löysin valkoisen paperin ja kuivamustakynän. Nopeasti, mahdollisimman suurta huolimattomuutta tavoitellen, kirjoitin paperille viestin. Sitten tartuin laukkuuni ja vein sen eteiseen odottamaan. Suljin ikkunat ja sammutin valot. Jätin avaimen pöydälle kännykän viereen. Vedin takin päälleni ja kengät jalkaani. Laukkuineni astuin ulos ja painoin oven kiinni takanani.

Sisälle pimeään jäivät odottamaan viimeiset sanat, jotka koskaan tulisin siihen käyttämään:

"Mikä minulle on arvokasta, on Sinulle arvotonta. Sen käyttäminen Sinuun on siis tuhlausta, typeryyttä joka loppuu tähän. Älä sure. Jos en merkitse, jos merkkini eivät merkitse mitään, ei merkitse merkittömyyskään."

Tekstaripalsta 4

2008-06-24T12:00:00.002+03:00

En haluais kuulua johonkin "ei ennen avioliittoa" tai "ei esiaviollista seksiä" porukkaan. Sellasta "ei ennen esiaviollista liittoa" liikettä voisin harkitakin.

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 3

2008-06-23T16:31:00.002+03:00

Jos en viikkoon päivitä statustani, alkaa sivusto kysellä, mitä parhaillaan puuhaan. Uskomattoman imartelevaa! Joku on huomannut poissaoloni ja haluaa kiihkeästi tietää, mitä oikein olen tekemässä. Minusta ollaan kiinnostuneita ja välitetään. <3

Onni

2008-06-17T12:48:00.008+03:00

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta saan kai silti tehdä sen nyt. Sisällä tosin nakertaa epämääräinen kokemus siitä, että blogeilla on jokin epävirallinen "parasta ennen" -päiväys, jonka mentyä menojaan jokainen itseään kunniottava kirjoittaja aloittaa määrätietoisesti uuden blogin, eikä enää vanhassaan turhia turise. Tämä kokemus ei kuitenkaan taida oikeasti pitää paikkaansa, ja vaikka pitäisikin, en ole itseäni kunnioitettava kirjoittaja, eikä bloggaamiseni suorittamista, joten tämä jatkuu nyt tästä näin...

Tämä Timon kirjoitus sai minut ajattelemaan onnellisuutta ja sitä, kuinka huomaan pohtivani silloin tällöin, olenko onnellinen. Kysymys taitaa olla sellainen, että sitä on kulttuurissamme vaikea välttää, vaikka suomalaiseen mentaliteettiin kuuluneekin myös synkistely (tai ainakin se, ettei satunnaisesti esiintyvää synkistelyä pidetä mitenkään dramaattisena tai erityistä huomiota vaativana olotilana). Viimeksi kysymys onnellisuudestani juolahti väsyneeseen mieleeni joskus viime viikolla.

Googletin juuri sanan "onni" ja sain ensimmäiseksi eteeni Positiivareiden aforismeja kukkivan sivuston. Tässä muutama valikoitu ajatus onnesta (olen myös kommentoinut niitä hieman, jottei menisi ihan pelkäksi plagioinniksi):

Onni on kuin suudelma, se täytyy antaa jotta sen vois ottaa. - Jaa, tämä lausunto perustuu ajatukseen siitä, että jakaminen ja toisille hyvän mielen/olon tuottaminen mahdollistaa oman onnellisuuden. Olemme varmasti monet käytännössä havainneet, että tämä ei välttämättä pidä paikkaansa: eräät porskuttavat täysin tyytyväisinä eteenpäin, vaikka kohtelisivat muita miten (tämän piti olla neutraali observaatio, mutta olisi vaatinut liikaa vaivaa pitää moralisoivaa sävyä etäällä). Voi tietysti yrittää argumentoida, ettei itsekäs tyytyväisyys ole yksinäisyytensä takia syvintä mahdollista onnellisuutta, mutta toisaalta milläpä sitä mittaisi.

Onni on niin hiljainen vieras että sen huomaa vasta kun se on jo poissa! - Lienee sukua ajatukselle siitä, ettei asioiden arvoa tajua, ennen kuin ne on menettänyt. Minulle tuollainen ajatuskuvio on jäänyt hieman vieraaksi, mistä lie johtuu... Ehken ole koskaan menettänyt mitään tarpeeksi arvokasta. Tai ehkä minulla ei ole koskaan mitään arvokasta ollutkaan. Tai ehkä olen vain niin arkisen tietoinen siitä tosiasiasta, etten varmaankaan ole tarpeeksi kiitollinen kaikista niistä kivoista asioista ja hienoista mahdollisuuksista, joita elämässäni on, että kyseinen ajattelumalli on pikemminkin itsestäänselvyys kuin mikään suuri oivallus.

Olen kuullut, että autuaita ovat puupäät, sillä vedenpaisumuksen koittaessa he saavat kellua. - En ole varmaan ihan väärässä, jos väitän, että tässä taas on taustalla "ignorance is bliss" tai "tieto lisää tuskaa" -tyylinen ajattelu. Totta onkin, että jonkinasteinen yksioikoisuus tuo mukanaan tiettyä keveyttä, joka varmaan mahdollistaa ilon monissa tilanteissa raskaan monimutkaisia ajatuskuvioita paremmin. Onko kepeys ja ilo sitten sama kuin onni? Itse olen pitänyt totuutta (jopa käsitteen määrittelyvaikeudet tiedostaen) eräänlaisena itseisarvona ja sen takia suhtautunut epäillen asioiden välttelemiseen paremman mielialan nimissä.

Onni on seisake liian vähän ja liian paljon välillä. - Hyvin buddhalaista, kultainen keskitie jne. Konsepti, joka on helppo omaksua, mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Eniten pähkäilyä minussa kuitenkin herätti seuraava aatos:

Onni on kuin pieni lapsi, joka nousee pöydälle nostaakseen lattialle pudonneen kynän. - Mitä kaikkea onni oikeastaan tämän vertauksen valossa on? Nousemista korkeuksiin, jotta voisi operoida alaspäin kurottaen, kun tarve vaatii? Vertikaalista liikettä? Asioiden tekemistä toisin kuin on tavanomaista, yltäkylläisesti liioitellen, hullunkurisesti? En tiedä, mutta jotain ajattelemisen aihetta tuossa on.

Spontaanisti käsitteellistetty vastaukseni viime viikolla esittämääni kysymykseen kuului: kyllä, olen onnellinen, vaikken tunnekaan sitä juuri nyt. En ihan tiedä, mistä tuo vastaus viestii. Sen pohtiminen on työn alla. Lähtökohtaisesti kiinnostavaa minusta kuitenkin on, että ilmeisesti onni on minulle jotain syvempää ja vakaampaa kuin tilapäiset tuntemukset. Näin päättelen siitä, että voin itselleni todeta olevani onnellinen, vaikkei siltä tunnukaan juuri nyt. Ehkä onni onkin minulle pikemminkin tietyt olosuhteet, joiden vallitessa on mahdollista kokea tyytyväisyyden ja ilon tunteita. Se selittäisi myös kysymyksenasettelun jokotai-luonteen: joko tietyt olosuhteet ovat voimassa ja tietyt edellytykset täyttyvät - tai sitten eivät. (Ehkä onni tässä suhteessa rinnastuu myös minun kokemusmaailmassani rakkauteen: se ei muodostu vaihtelevista tunteista vaan on pikemminkin tietyt olosuhteet, jonkinlainen yhteys tai side tai vuorovaikutuskanava, joka joko on... tai sitten ei. Mutta tuota minua ei huvita pohtia yhtään tämän enempää.)

Runotorstai: Mörkö

2008-04-03T10:19:00.004+03:00

Älä, hulluko olet?
Lopeta lopeta lopeta.

Kädet huitovat käsiä pois,
estävät estämisen.

Katson kauhuissani minua synnyttänyttä naista.
En ole koskaan nähnyt hänellä ilmettä sellaista,
enkä muuten kellään muullakaan,
enkä koskaan nähdä haluakaan.

Täydellinen, nerokkaan yksinkertainen
järjettömäksi pirstoutuvan todellisuuden
metafora, metahoro, metanoro.
Mikä minä olen kenellekään selittämään
eettisyyttä selkokielellä?

Avoimia kirjeitä

2008-03-03T15:54:00.009+02:00

Entiselle poikaystävälle:

Moi pulla,

Vastailin aiemmin tänään Facebookissa leikkimielisen 'Have you ever'-pelin kysymyksiin. Kysymyksen "Have you ever fallen in love over the internet?" kohdalla koko ohjelma tilttasi. Myös kaikki aiemmat vastaukseni katosivat jonnekin. Olen ajatellut sinua siitä asti. Mieleni tekisi kirjoittaa sinulle, ainakin luulen niin, mutta mitä ihmettä minä saattaisin sillä kuvitella saavuttavani?

Yritin jaksaa sinun satunnaisia yhteydenottojasi mahdollisimman pitkään. Ja jaksoinkin, niin kauan kuin koin olevani sinulle sen velkaa. Enää en jaksa. Sinun "miten saatoit tehdä minulle tämän" -viestisi kuluttivat minut loppuun, koska sinulla ei koskaan ole oikeasti ollut valmiutta kuulla vastausta tuohon kysymykseen. Alan olla itsekin epävarma sen suhteen, mitä oikeastaan sinulle tein. Huomasin taannoin sinun kertovan eräällä foorumilla toipuvasi ikävästä erosta, jonka yhteydessä ex-kihlattusi petti sinut pahemmin kuin kukaan uskoisi. Kröhöm. Alkaa kaduttaa, etten harrastanut irtoseksiä selkäsi takana paria vuotta ja sitten vienyt kaikkia rahojasi ja luottokelpoisuuttasi kaupan päälle. Ehkä sitten todella ansaitsisin tuollaisen kunniamaininnan.

Tämä vihaisuuteni on surun naapuri. Pelkän surun kanssa en varmaan jaksaisi. Tiedän, että sinäkin olet ollut surullinen. Hitto vie, voin jopa selittää käytöksesi sangen nätisti surutyön vaiheiden kautta: siinä on asian kieltämistä, vihaa, kaupankäyntiä, koko setti... ehkä viimein lähentelet hyväksyntää. Ei tietynlaisen suhteen päättyminen ole mikään kuolema. Miksi sinun pitää olla tuollainen tollo ja luovuttaa ja antaa sen olla sellainen? Miksi sinun pitää tappaa minut? Miksi sinä pakotat minut tappamaan itsesi? On repivää ikävöidä jotakuta, jonka olemassaolon yrittää samalla kieltää. Ihan kuin olisit minulle kaksi eri ihmistä. Ehkä olen viimein oppinut olemaan pirstomatta omaa minuuttani ja sen hinta on muiden yksilöiden pirstominen. (Voi luoja, sinä et edes ymmärtäisi tästä mitään.)

Sinulle oli vaikea kommunikoida, kun olimme erossa. Siitä tuli niin epämiellyttävää, että aloin vältellä sitä, menetin kosketukseni sinuun ja lopulta koin olevani aivan yksin. Loppuvaiheessa kirjoitin sinulle joskus viesteissäni asioista, jotka minua suhteessamme häiritsivät ja joiden kanssa en halunnut elää. Hermostuit kovasti, koit minun uhkailevan sinua erolla. Vakuutin sinulle, että niin kauan kuin olet valmis käsittelemään kanssani asioita, meillä ei ole eikä tule olemaan mitään syytä hypätä johonkin eroajatukseen. Mutta honey, tuohon kiteytyy nyt kaksi asiaa, jotka haluan tämän yhden kerran kirjata virallisesti ylös:

a) Sinä et halunnut käsitellä. Kerrottuani miten minua ahdisti ja mitä olin tehnyt, annoit minulle kuukauden aikaa kertoa sinulle, milloin aion muuttaa luoksesi (jos aion). Harkinta-aikana et ensin halunnut edes puhua kanssani, et tuhlata energiaa asiaan, joka ei välttämättä muotoutuisi sellaiseksi kuin haluat. Käänsit minulle selkäsi ja jätit keräilemään palasia. Luulitko todella, että pystyisin siihen aivan yksin?

b) Kun kerroin, etten koe pystyväni sitoutumaan aikatauluihisi ja suunnitelmiisi, sinä jätit minut. Tämä on asia, jonka tunnut onnellisesti unohtaneen sen jälkeen, kun päätit haluta minut takaisin (ja siinäpä se kaupantekovaihe). Sitä ennen (ja sen jälkeen) et halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Luulitko todella, että olisin hyvillä mielin voinut mennä takaisin yksiin henkilön kanssa, joka oli kaikilla käytännön toimillaan osoittanut, ettei minulla ole hänelle mitään arvoa minään muuna kuin pikku vaimokkeena?

Vituttaa olla näin vittuuntunut. Vituttaa surra ja ikävöidä. Sinä vitutat minua. Olet aina vituttanut ja tulet ehkä aina vituttamaankin. Voi vittu.

---

Entisen poikaystävän (toinen ex kuin yllä) tyttöystävälle:

Moi marjuska,

Oli kiva, kun tulit juttelemaan minulle tänään yliopistolla. Olin varmaan hieman nuutunut ja poissaolava, niin kuin usein olen, tiedäthän. Olisi silti ollut mukava puhua pidempäänkin. Tehdään se joku toinen kerta, kun molemmilla on vähemmän kiire.

Erottuamme muistelin lämmöllä sitä iltaa, jolloin suhteenne oli katkolla ja tulit käymään luonani ihan omin päin. Oli virkistävää olla kontaktissa juuri sinuun, vailla välikäsiä. Oli ihanaa, että halusit edelleen olla tekemisissä kanssani, vaikken enää ollut olosuhde sosiaalisessa elämässäsi. Olet halunnut kohdata minut ihmisenä, pyrkinyt siihen. Sen tähden kunnioitan sinua enemmän kuin ehkä ymmärrätkään. Lukiossa olin tekemisissä yhden tytön kanssa, joka hengasi saman perheen vesan kanssa kuin minäkin. Sitten heille tuli välirikko. Minä sanoin tytölle ruokalassa, että toivottavasti me voimme silti pysyä samanlaisissa väleissä kuin ennenkin. Hän myötäili... eikä enää koskaan sen jälkeen suhtautunut minuun samalla välittömyydellä. (Ja miksi minä tuotakin ikivanhaa juttua vielä muistelen?)

Olen miettinyt voisinko tehdä jotain kohentaakseni olotilaasi, mutta ei minulla taida olla paljon muuta tarjottavaa kuin seurani satunnaisesti tulevaisuudessakin. Voi jos voisin ottaa jotain mentaalisia kuvia niistä ilmeistä ja ilmaisuista, joita hänestä kumpuaa, kun hän puhuu sinusta ollessasi muualla, ja välittää ne sitten sinulle. Se on rakkautta, ystävä hyvä. Koita jaksaa.

---

Tuoreelle säädölle:

Moi mumu,

Ajattelen sinua jatkuvalla syötöllä. Olisi tosi mukavaa, jos ajatukseni olisivat yhtään keveämpiä. Yhtä kepeitä, kuin minä olen, kun saat minut nauramaan. Luojan kiitos, että sitä tapahtuu niin usein :) (hymiö!).

Huomaan itsessäni edelleen paljon syyllisyyttä. Sinun ei pitäisi joutua tekemisiin jonkun kanssa, jolla on elämä näin retuperällä ja edellinen suhde (mitä ilmeisemmin, haa) edelleen työstettävänä. Mutta olen väsynyt tekemään ratkaisuja puolestasi. Saat ihan itse päättää, mitä joudut ja mitä et.

Pyrin itsekin kuuntelemaan omia tarpeitani ja haluamisiani. Ei se tavallaan ole edes hankalaa, sillä kun huomaan stressaavani sitä, mitä sinä minusta mahdollisesti ajattelet, ärsyynnyn ja ahdistun melkoisesti. En halua löytää itseäni samasta tilanteesta kuin aiemmin, en tehdä samoja virheitä. Enkä todellakaan halua tehdä niitä sinun kanssasi.

Sinun kanssasi minä haluan jotain aivan muuta.

---

Perheelle:

Äiti, minä kiitän sinua kaikesta tuesta ja annan anteeksi ne kerrat, jolloin en ole sitä saanut. Jälkimmäisiä on kuitenkin vähemmän. Olen pettynyt sinuun(kin), totta, mutta niin kai jokainen lapsi pettyy, kun viimein kohtaa sen tosiasian, etteivät hänen vanhempansa ole täydellisiä. Sinä jouluna, kun minä sen kohtasin, istuin vanhassa huoneessani ja itkin, sitten hyväksyin ja lähdin taas liikkeelle.

Isä, pahoittelen kovasti sitä, että elämäni varmasti joskus vaikuttaa silmiisi kovin sekasortoiselta, ja vielä enemmän sitä, että usein se on oikeasti ollut juurikin sitä. Mutta kun tässä joku päivä vielä saan asiat mallilleen, niin siitä saan kuitenkin paljolti kiittää myös sinua. Pieni potku persauksiin tai realistinen tilannekatsaus ei sopivissa (lue: hellissä) määrin ole kuitenkaan yhtään huonompi juttu.

Isäpuoli, näin viime yönä unta siitä, että olimme autossa hakemassa pitsaa ja sinä sanoit: "Meidän täytyy hoitaa homma yhteispelillä." Hassua, olet luultavasti ainut, jonka olen joskus hetken huumassa toivonut kuolleeksi, ja silti sinussa jollain kierolla tapaa ruumiillistuu elämän realiteetit: liike, ravinto ja samassa veneessä oleminen.

Isoveli, sinä olet ihan omanlaisesi. Jos sisäpuolesi on yhtään niin tasainen ja lämpimän huumorintajuinen kuin ulkopuolesi, niin olet yksi onnekkaimmista ihmisistä, jonka tunnen. Jos ei, niin voit kyllä kertoa.

Pikkuveli, olen iloinen, että olet menossa naimisiin ja uskot asioihin. Ihmettelit kerran, mitä minä Jumalasta ja rakkaudesta muka välitän. Olihan se vitsi? Muutoin sinulla on kovin outo kuva siskostasi.

P-vaavi, mä olen puoliksi sun isosisko ja puoliksi sun pikkuäiti, joohan?

Antakaa anteeksi kaikki heikkouteni ja kömmähdykseni. Olen pyrkinyt kohtelemaan teitä rehellisyydellä ja kunnioituksella, ja niiltä osin kuin olen epäonnistunut, syy on omani.

---

Työkavereille ja gradu-seminaarilaisille:

Hyvät kollegat,
On kovin ikävää, että teidän piti tutustua minuun juuri viime syksynä, joka oli yksi tämänastisen elämäni rankimmista. Olen minä yleensäkin aika blondi, mutta en ehkä ihan niin omissa maailmoissani ja hidas ymmärtämään. Jos annatte vielä hieman aikaa, olen ihan varma, että minustakin löytyy jotain hyödyllistä. Teiltä olen jo oppinut vaikka mitä arvokasta.

---

Tuntemattomille:

Moi muukalainen,
hei ponnaripäätyttö, hei lökäpöksypoika, hei pukumies, hei meikattu täti. Tänään katselin sinua ja mietin millaista elämää elät. Pohdin, mitä kaikkea oletkaan kokenut, mitä en ole tullut edes ajatelleeksi, ja mitä kaikkea olenkaan ajatellut, mitä sinä et varmaan koskaan tule kokemaan. Pidätkö itsestäsi vai toivotko olevasi joku muu? Tunnetko minuutesi joskus liukenevan tyhjyyteen, koetko omaavasi ytimen egon villien pöheikköjen keskellä? Toivon, että tunnet itsesi. Toivon, että saat kokea ystävyyttä. Toivon, että tunnet merkitystä. Toivon hyvää.

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 2

2008-03-01T11:19:00.002+02:00

Olen niin iloinen. Jotkut ihmiset olen tuntenut jo vuosia ja nyt viimein voimme olla ystäviä. Toisia ihmisiä en ole edes nähnyt vuosiin, mutta hekin haluavat olla ystäviäni. Jopa jotkut henkilöt, joita en ole tavannut koskaan haluavat olla ystäviäni ja tökkiä minua tuttavallisesti. Näitä tapauksia saattaa olla ihan Amerikoista asti ja jostain syystä ne ovat kaikki miespuolisia. Vastakkainen sukupuoli näyttäisi olevan ihanan ennakkoluulotonta, mitä tulee ystävystymiseen! Oi onnea. Tunnen olevani niin suosittu ja rakastettu.

Kolahtaako

2008-02-28T11:27:00.005+02:00

Eilen työn ohessa blogeja tavaillessani ajattelin ihmisten suhtautumista vaikeuksiin ja erilaisia näkemyksiä liittyen selviytymiseen. Ajattelin tässä mainostaa erilaisia näkökulmia asiaan (ja samalla muutamia lukemistooni kuuluvia blogeja).

Tässä ensimmäisenä Survivor Master Brim, joka sinnittelee henkilökohtaisten vastoinkäymistensä kanssa. Kyseessä on aika rankka kisa, jossa joukkueelle on jaettu kovin kitsaasti kalastusvälineitä, tulentekotarvikkeita ja muuta rekvisiittaa, mutta sillä vähällä pyritään hampaita kiristellen tekemään parhaansa ja lukijat saavat jännittää, ettei lyhty vain sammu lopullisesti.

Madamoiselle Vosges puolestaan pohtii elegantisti henkilökohtaisten draamojen lieventymistä avaruudellisessa perspektiivissä. Minulla on eräs ystävä, jolle voisin vinkata tästä blogista siinä toivossa, että hän alkaisi ensin lukea sitä, sitten kommentoida ja lopulta pokaisi kirjoittajan, niin että pääsisin itsekin tutustumaan...

Dorian K kamppailee arkisten ongelmien kanssa ja löytää lohtua siitä ajatuksesta, ettei sentään (onneksi) elä ikuisesti. Tristan yrittää omalla tahollaan selvitä sen kanssa, mitä hänen persoonastaan ja selviytymiskeinoistaan (hänen tulkintansa mukaan) vihjattiin.

Ja jottei karu totuus unohtuisi, tässä vielä muistutus siitä, että joillain ihmisillä selviytyminen koskee aivan perustarpeita...

Tekstaripalsta 3

2008-02-22T16:03:00.002+02:00

Oon uskos ja must kaikki pitäs tehä niinku raamatun aikaan. Ei mitää homoliittoja tms. Eikä miehillä housuja. Hyi yök, tuskin jeesuskaan niitä käytti. Sairasta!

Tämä hetki 20 sanalla, II

2008-01-19T10:39:00.000+02:00

Tässä ja nyt tuntuu, kuin
olisit minulle juuri sitä,
mitä en koskaan
osannut kuvitella toisen ihmisen
olevan:
ei-oleva, ei-toivottu ei-kukaan.

Todisteita miesten peniskeskeisyydestä

2008-01-15T14:01:00.000+02:00

Olen päättänyt ryhtyä katkeraksi telaketjufeministiksi. Miehet ovat alhaisia elukoita, jotka elävät täysin sukupuolielintensä armoilla. Tässä neljä ilmiötä, jotka todistavat asian:

1. Useiden miesten mielestä tyttöystävä saa vapaasti (jopa mielellään) kismailla naispuolisten ystäviensä kanssa, mutta muihin miehiin ei tule kajota ollenkaan. Se mikä tyttöjen kesken on ihan suotava ja huvittava bileillan aktiviteetti, onkin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa pettämistä. Ja mikä tässä on se ratkaiseva ero? No penis tietenkin! Mies olettaa, että vaikka nainen saisikin pienestä bi-taipumuksilla leikittelystä hupia, niin toinen nainen ei koskaan ole mikään vakava uhka suhteelle. Tyttöystävähän on kuitenkin loppupeleissä täysin hetero, eikä voisi koskaan korvata miestä toisella naisella, koska yhtälöstä puuttuisi jotain todella elimellistä. (Tämä on tietenkin myös syy siihen, että pornoelokuvissa kiihkeiden lesbosuudelmien jälkeen kuvioihin astuu uros hoitamaan homman kunnolla loppuun.)

2. Miesten kanssa ei eron jälkeen voi pysyä ystävinä. Jos miehen penis on ollut sisälläsi, ei kannata haaveilla, että suhdetta voitaisiin enää säätää mihinkään muuhun suuntaan. Kyse voi toisaalta olla siitäkin, että miehellä on uusi nainen, joka ei halua miehen elämässä olevan muita leidejä, joiden sisällä oman kullan värkit ovat olleet. Tässä tapauksessa herää tietenkin kysymys, ovatko miehet ikuisesti tuomittuja ajattelemaan peniksellään, sillä jos he eivät sitä tee, niin naiset tekevät sen heidän puolestaan. Joidenkin miesten kanssa ei voi olla ystävä edes silloin, vaikka mitään suhdetta ei olisi ollut. Se johtuu tietenkin siitä, että miehen pili voisi potentiaalisesti olla naispuolisen ystävän sisällä, ja tämä mahdollisuus asettaa ylitsepääsemättömän esteen kaveruudelle. Mutta jätkät hei, oletteko koskaan ajatelleet, että myös miespuolisissa ystävissänne on kaikenlaisia aukkoja, joissa kikkelinne voisi käydä kylässä? Miettikääpä sitä. Pitkään ja hartaasti. Visualisoikaa vapaasti.

3. Miehen penis ei ole ainoastaan seksuaalisen mielihyvän, vaan myös hyväksynnän tunteen, lohdun ja huvituksen lähde. Kanssasisaret, osaatteko kuvitella saavanne kokonaisvaltaisen kokemuksen siitä, että olette hyvä ja kelvollinen ihmisolento, sellaisen yksinkertaisen eleen kautta, että kumppaninne hipaisisi ohimennen rakastavasti vaginaanne, kun pötkötätte sängyllä vierekkäin? Entä saavanne lohtua ihan mihin tahansa ei-seksiliitännäiseen asiaan sillä, että joku hivelee rauhoittavasti vittuanne? Tai huvittavanne itseänne räpeltämällä pilluanne täysin ei-seksuaalisessa mielessä tyyliin "hei, kato mitä mä pystyn tekeen häpyhuulillani!"? No, jos teillä on hyvä mielikuvitus, niin kyllähän te tuon kaiken pystytte mieltämään. Mutta mieltäkääpä saman tien sekin, kuinka tuo pitää paikkansa monien miesten kohdalla.

4. Miehillä on parempi matemaattinen- ja avaruudellinen hahmotuskyky, ja he ovat myös naisia kiinnostuneempia urheilusta. Tämä juontuu tietenkin siitä, että miehet ovat jo hyvin nuoresta iästä lähtien ihmetellen tutustuneet varustuksensa fyysisiin ominaisuuksiin, ja elinkaaren myötä tämä aktiviteetti jalostuu melkoiseksi tieteeksi, johon kuuluu mm. mittojen vertailua, kulmien tarkkailua ja paisumiskertoimen pohdintaa. Kiinnostus urheiluun on miehille luontaista, koska useat heistä ovat jo valmiiksi innokkaan harrastuneita mailaan ja palloihin liittyvässä toiminnassa. Kaikki tämä heijastaa miesten peniskeskeisyyttä.

Tämä teksti on tietenkin tarkoitettu otettavaksi mahdollisimman ryppyotsaisesti ja äärimmäisen ehdottomasti. Perustuuhan se jumalaiseen totuuteen ja laajaan otantaan. Poikkeukset luonnollisesti vain vahvistavat säännön.

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 1

2008-01-03T16:01:00.000+02:00

On aivan luonnollista haluta profiiliinsa onnistuneita ja hyvännäköisiä kuvia itsestään. Tämä inhimillinen motivaatio johtaa siihen, että varsinkin monet nuoret naiset lataavat sivulleen kuvia itsestään täydessä juhlatällingissä, imartelevassa valaistuksessa ja vetävä ilme pärställään. Tämä tosiasia taasen johtaa siihen, että uskon nyt jokaisen kouluaikaisen tutun kypsyneen vähintäänkin naistenlehti- (jollei jopa miestenlehti-) tasoiseksi megabeibeksi. Totta toki on, etten todellakaan ole ikäryhmäni huolitelluimmasta päästä. Minulle on saavutus jo se, jos vaatteeni ovat ehjät ja suunnilleen oikein päin päälläni. Silti epäilen, että mielikuvani tyylikkääseen kukoistukseen puhjenneista entisistä koulutovereista voisi saada kovan kolauksen, jos menisin joku varhainen sunnuntaiaamu yllättäen heidän ovilleen kolkuttelemaan. Voin tosin olla väärässäkin. Siinä tapauksessa toivon, että he voisivat antaa minullekin vinkkejä siitä, miten lakata pitämästä varpaankynsien leikkaamista suurenakin kauneudenhoidollisena operaationa ja kuinka selvitä vaateostoksista tuntematta viattomiin vaatekappaleisiin kohdistuvaa murhanhimoa.

Runotorstai: uudenvuodenpäivä

2008-01-01T22:22:00.000+02:00

Illaksi kotiin

Nukun pitkään ja sikeästi,
pelkään kännykkää.
Syön aamupalaa keskellä päivää,
mietin keittääkö kahvia.
Sitten mietin lisää kahvia,
ja että Dale Cooperin murhatutkimuksilla ja rakkaudella piirakkaan
on joku samanlainen yhteys kuin sen yhden dekkarin tavalla sekoittaa
ruumiita ja reseptejä,
ja että kaikki tämä liittyy siihen, mistä Saarnaaja puhuu:
"Niinpä olenkin havainnut, että on
oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja
nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä,
jota ihminen näkee vähinä
Jumalan antamina elinpäivinään auringon alla;
sellainen on hänen osansa."
Unien kokeminen merkityksellisinä
on minussa ehkä huuhainta,
heti uskoon uskomisen jälkeen.
Kirjoitan ystävälle:
pääni on täynnä ajatuksia, yksi toisensa päällä,
ja kun yritän sanallistaa,
se on kuin yrittäisi saada liikaa tavaraa
läpi liian pienestä reiästä.
Minua piinaa tunne siitä, että
asiat ovat aina monimutkaisempia minulle
kuin ihmisille ympärilläni.
Täytyy muistaa kiittää kirjeenvaihdosta,
joka tuli tarpeeseen.
Absurdia, osa yksi: tunnen olevani yksin.
Absurdia, osa kaksi: ei ketään kelle puhua.
En luota itseeni, enkä siksi keneenkään.
Itseeni silti edelleen enemmän kuin muihin, huomaan,
mitä omaan hyvinvointiini tulee.
Ilostun ja istun päälläni tuolilla.
Ihmettelen kehoni sitkeyttä ja joustavuutta, mieleni myös.
Ilostun hieman lisää.
Kuolen pienesti, sitten herään suihkussa henkiin jälleen.
Töiden alkaminen huomenna ahdistaa hitusen,
vaikka tiedän, että tämä lomailu
vasta onkin voimien päälle käynyt.
Pohdin, mitä pitäisi,
vaikka se sekoittaa pään,
muttei yhtä paljon kuin haluamiset,
joiden kiemuraisella pinnalla katse harhailee
ja joiden ytimen tyhjyyteen osaan vain tuijottaa.
Ei kehitystä.
Takana kaksi raskasti vuotta,
edessä yksi varmasti vielä raskaampi.
Ei kehitystä.
Yöni aion kuitenkin nukkua.

Päivän sana, 10.12.2007

2007-12-10T13:11:00.000+02:00

Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: "Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa." Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani." Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä."

Hän palasi opetuslasten luo ja tapasi heidät nukkumasta. Silloin hän sanoi Pietarille: "Ettekö te edes hetken vertaa jaksaneet valvoa kanssani? Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko."

Hän meni taas etäämmäksi ja rukoili toistamiseen: "Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin toteutukoon sinun tahtosi." Palatessaan hän tapasi taas opetuslapset nukkumasta, sillä uni oli alkanut painaa heidän silmiään. Hän jätti heidät siihen, meni taas kauemmaksi ja rukoili kolmannen kerran samoin sanoin. Sitten hän tuli opetuslasten luo ja sanoi heille: "Yhäkö te nukutte ja lepäätte? Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, nyt me lähdemme! Minun kavaltajani on jo lähellä."

- Matt. 26:36-46

Kuin Jeesus:
sekä ihminen
että jumala.
Ei puolet ja puolet,
vaan molempia täydesti,
ja joka kerta kun kuolet,
sinut kielletään kolmesti.

Vihainen tyttö (vanha novellini)

2007-12-10T11:32:00.000+02:00

Lokinkakka erottui himmeästi pimeyden läpi. Se oli vaaleaa ja lekotteli kivellä, jonka varpaita aallot kutittelivat. Korkealla, kauempana rannasta oli majakka, joka kieltämättä erottui pimeyden läpi hieman selkeämmin kuin yksittäinen lokinkakka. Oikea multitasking majakka se olikin. Juuri tällä hetkellä se uhmasi säätä, näytti tietä eksyneille, kohosi yksinäisenä karun rantamaiseman yläpuolella ja harrasti muutamaa muutakin klisettä. Kaikkea tätä samanaikaisesti.

Mies istui lempinojatuolissaan majakan suurimmassa huoneessa. Kirja lepäsi raukean aukinaisena hänen sylissään, viinilasi seisoi virkeän pystysuorana hänen vieressään. Sivunumeron ja nestemäärän perusteella olisi kenties voinut päätellä, kuinka kauan mies oli siinä istunut. Muuten sitä ei paljastanut mikään, niin yhteenkasvanut mies oli tuolinsa kanssa. Hän oli majakka.

Tyttö istui lattialla. Jokin aika sitten Majakka oli vielä kyennyt näkemään tytön profiilin, mutta nyt senkin peittivät pitkät hiukset. Viime päivät tyttö oli ollut hiljainen, mikä teki Majakan pahantuuliseksi. Hän ei sitä tahtonut tai siitä pitänyt, pikemminkin päinvastoin, jos hän nyt päinvastointa alentui edes tuntemaan. Mutta tämä emotionaalinen yhteys ei tehnyt tytöstä perävaunua.

- Haluatko, että soitan vähän pianoa? Majakka kysyi äänellä, lempeällä sellaisella, mikäli häneltä kysyttiin, ja miksi muilta olisikaan hänen äänestään kysytty.

- Pianosi riivaa minua, tyttö sanoi hiljaa.

- Lukisinko sitten vaikka ääneen tästä kirjasta? Majakka tiedusteli huvittuneena.

- Kirjasi likaavat kädet, tyttö totesi ja nosti katseensa kohti kirjahyllyä.

- Ah, kovin macbethiä, Majakka virnuili.

- Ei kun Jerusalemin temppelin säännöt pyhien kirjoitusten käsittelystä, tyttö mutisi.

Majakka huokasi ja nousi tuolistaan, ketterästi mutta vastentahtoisesti. Hän kyykistyi tytön viereen lattialle ja otti mietteliäänä tukun tämän hiuksia käteensä.

- Ehkä sinun ei olisi pitänyt värjätä hiuksiasi punaisiksi. Olet siitä asti leikkinyt temperamentikasta.

Tyttö älähti kiellon ja vetäytyi kauemmas. Hänen kiiltävät hiuksensa valuivat Majakan sormien välistä vapauteen. Majakka hymyili. Tyttö ei sentään itkenyt. Majakka kumartui tytön korvan juureen kuin olisi aikeissa tehdä sinne pesän. Matalalla äänellä hän alkoikin supattaa munia:

- Tiedätkö, aikanaan pelkäsin, että kiintyisit minuun liikaa. Mutta en nyt enää pitkään aikaan. On niin mukava nähdä sinut iloisena ja eläväisenä. Ja saavutit sen ihan itse, et ripustautunut minuun. Äläkä turhaan väitä, ettei siitä ollut pelkoa, että ystäväsi nauraisivat tuollaisen skenaarion absurdiutta. Et sinä koskaan puhu ystävillesi niin kuin minulle.

Tyttö nousi äkisti. Majakka huomasi, että tytön silmissä oli kuin olikin kyyneleitä. Mutta ei tämä näyttänyt itkevän, joten ehkä ne olivat jonkun muun. Nuoret tytöt lainailivat toisilleen tavaroita jatkuvasti.

- Minä olen sinulle tällä hetkellä niin vihainen, tyttö sihisi ja asteli ovelle.

Majakka odotti, kunnes tytön käsi oli dramaattisesti ovenkahvalla, ja huomautti vasta sitten sopivan karheaksi katsomallaan äänellä:

- Ulkona on tosi kylmä.

- Kultaseni, minä en välitä siitä tuon taivaallista, tyttö kivahti ja paukautti oven kiinni takanaan. Siis hiukset paukauttivat, totesi Majakka mielessään, niinpä niin.

- Enpä osannut tuota aavistaa, Majakka tuumasi puoliääneen tallustellessaan keittiön suuntaan. - Sehän teki rhett butlerit. Mutta ehkä se tekee pian eliza doolittlet ja tulee takaisin tohveleitani kiikuttaen.

Jääkaapin ovea raottaessaan Majakka hyräili laulua Ukko Nooasta, joka laittoi takin naulaan. Häntä ei huolettanut mikään muu kuin se, että tyttö mahdollisesti istuisi pimeässä lokinkakkaan ja likaisi housunsa. Lokinkakka kun erottui vaaleudestaan huolimatta pimeyden läpi aikalailla huonommin kuin majakka.

Runotorstai: keskeneräinen

2007-11-20T08:38:00.000+02:00

Kello herättää kesken
unen, jossa odotan
kosketustasi.
Ei jaksaisi nousta,
ei oppia enää yhtään enempää
tänä vuonna.
Ellei sitten siitä,
kuinka tanssi tai leikki
liikuttaa hiuksia,
tai miten sormenpäiden hipaisut
voivat sulattaa
umpijäässä olevat luut laavaksi.

Syyllisyys on kuin kylmä ilma,
joka täyttää keuhkot pohjaan asti
ja saa kakomaan.
En minä niinkään häpeä
omaa keskeneräisyyttäni,
enemmän sitä, jos olen jotenkin
toisten valmiuden tiellä seissyt.
Sinutkin siinä
jos päästäisin loppuun asti,
veisinkö vain
askelia taaksepäin?

Persoonallisuushäiriöisen pihdeissä?

2007-11-14T20:00:00.000+02:00

Tuletko kaltoinkohdelluksi parisuhteessasi? Onko työkaverisi sinua kohtaan ikävä? Pelko pois. Vika tuskin on sinussa, vaan olet todennäköisesti vain joutunut narsistin kynsiin.

Psykologiset ilmiöt ovat kuin vaatteet ja asusteet: niistä tietyt tuntuvat olevan muodissa tiettyinä ajanjaksoina. Tämän syksyn ehdoton must-persoonallisuushäiriö on ylivoimaisesti narsismi. Olen tähän mennessä nähnyt siitä artikkelin sekä Me Naisissa että Avussa, ja muut aikakauslehdet seurannevat perässä. Seksiaddiktion kultakaudesta alkaa olla jo vuosia, eikä psykopaateistakaan puhuminen ole tällä hetkellä niin kovin in (vaikka se kieltämättä onkin eräänlainen persoonallisuushäiriöiden musta, perusjuttu johon voi aina palata). Ei, nyt meidän on aika tunnistaa ympäristömme itsekeskeiset ja tunnevammaiset narsistit, jotka imevät elämän ulos lähimmäisistään.

Mitkä osatekijät sitten muovaavat mielenhäiriöstä trendikkään? Asiaan liittynee usein se, jos ilmiöstä on satuttu julkaisemaan lyhyehkön ajan sisällä kohtalaisesti kirjallisuutta, mielellään suhteellisen popularistista sellaista. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan näitä julkaisuja koskaan lue, ja toisaalta joistain psykologisista ilmiöistä voitaisiin kirjoittaa ummet ja lammet, eivätkä ne koskaan olisi tarpeeksi seksikkäitä naistenlehtiin. Haluan esittää kolmen tekijän luettelon, jolla pyrin selittämään persoonallisuushäiriöiden mediaseksikkyyden muodostavia tekijöitä:

1. Muodikkaan psykologisen ilmiön on oltava otollinen, muttei liian häiritsevä sosiaalipornon lähde. On olemassa monia ongelmia (esim. autismi ja erilaiset kehitysvammat), jotka kyllä tekevät yksilön ja hänen läheistensä elämästä ja suhteista todella hankalia, mutta jotka siinä mielessä usein kallistuvat liikaa pikemminkin arkisen kamppailun kuin kärjekkäitä käännekohtia sisältävän sosiodraaman puolelle. Eihän mikään suinkaan päihitä tarinoita siitä, kuinka seksiaddikti vajoaa epätoivon pohjalle villissä yöelämässään tai psykopaatti pomo piinaa julmasti alaisiaan. Toisaalta tuollaisten ongelmien omaajat ovat ulkoisesti 'normaalin' oloisia ihmisiä, jopa hyvin viehättäviä, joten sosiaalipornon seuraaja ei joudu kohtaamaan mitään ulkoisesti liian erilaista tai häiritsevää. Tosielämän Kauniit ja rohkeat!

2. Muodikas psykologinen ilmiö ei saa olla liian monimutkainen, muttei myöskään liian yksioikoinen. Jotta mielenhäiriöllä olisi hyvät mahdollisuudet osoittautua trendikkääksi, siihen ei saa liittyä mitään liian vaikeita termejä tai ajatuksia (tai ainakin siitä on pystyttävä helposti puhumaan myös ilman niitä), mutta sille ei saa olla myöskään liian helppoa selitystä tai ratkaisua. Ilmiössä on oltava jotain sen verran yleistajuista, että ihmiset voivat puhua siitä keittiöissään ja erilaisilla foorumeilla. Jos ilmiöllä kuitenkin on liian selkeä syy, se karsii henkilöiden määrää, jotka kyseisellä persoonallisuushäiriöllä voi leimata. Jos ongelmalle on olemassa liian helppo ratkaisu, kaikki draama menee sivusuun.

3. Muodikkaan psykologisen ilmiön on oltava selitysvoimainen, mitä tulee meidän kaikkien tavallisten tallaajien elämään. Sen avulla on pystyttävä kohtaamaan elämän kolhut kuten huonot henkilökemiat työpaikalla tai epäonnistuneet parisuhteet. Ilmiöön pitää olla helppoa ja yksinkertaista viitata kirjoittaessaan lehtien yleisöosastoille tai tv-chatteihin ("mulla oli ennen sellanen ja tällanen naapuri, se oli varmaan niitä psykopaatteja..."). Narsismi toimii tässä suhteessa erinomaisesti.

Joten nyt kaikki bongaamaan narsisteja syksyn katukuvasta! Sinunkin työpaikallasi on varmasti yksi tai kaksi, ehkä sellainen löytyy jopa kotoa.

Lopetan Vesa Keskis -sitaattiin Avun kannesta: "Autoa on helpompi rakastaa kuin naista."

Tekstaripalsta 2

2007-11-06T07:55:00.000+02:00

Mitäköhän ihmiset teki töissä ennen internettiä? Tekiköhän ne töitä? Nimimerkki Kassaneiti

Runotorstai: Saaste

2007-10-22T18:54:00.000+03:00

Joku maanantai sitä sitten huomaa
seisovansa ruokakaupan jonossa
pakastepitsa kädessä
pari reilunkaupan banaania toisessa
tolkuttavansa itselleen
ettei ole yhtään mitään syytä antaa
sydämenlyöntiensä tihetä
hengityksensä muuttua pinnallisemmaksi
paniikille valtaa.

Kuitenkin pelko levittää tahmaiset jäsenensä mielen jokaiseen sopukkaan.
Kohta ei jäljellä yhtään koskematonta kolkkaa.
Missä puhtaus, kunnollisuuden kokemus,
oma(narvon)tunto?
Haihtuvatko ne kuin kasvien kultainen huurre auringon alta,
kuin vesihöyry sen peilin pinnalta,
josta en enää tunnista omaa kuvaani?

Runotorstai: lapsi

2007-09-12T09:57:00.000+03:00

Sinä olet kuin lapsi:
ollessasi nälkäinen tai väsynyt,
            surullinen tai peloissasi
vaadit lohdutusta piittaamatta,
onko minulla siihen varaa.

Hän on lapsen kaltainen:
osaa innostua ja ihastella,
leikkiä maailmalla,
            ottaa minutkin
mukaan leikkeihinsä.

Minä olen lapsi:
kohtele hyvin,
niin en käänny.

Saat edelleen olla maailmani.

Pitää olla aikuinen,
puhua vastuuntuntoisesti,
            vain runoissa
            mitä vain.

Jäänköhän tästä kiinni?

Tekstaripalsta

2007-09-11T12:44:00.000+03:00

Herttoniemessä tuntuu olevan Hesan älyvapaimmat autoilijat. En ole edes liikkunut siellä paljon, mutta jo kahdesti on meinattu ajaa suojatiellä päälle! Nm.HALOO

Lady Di

2007-09-06T16:02:00.000+03:00

Prinsessa Dianan kuolemasta tuli viime kuun lopussa kuluneeksi kymmenen vuotta

31. päivä elokuuta vuonna 1997 Walesin prinsessa Diana kuoli auto-onnettomuudessa. Hänet tunnettiin muun muassa tyylistään ja työstään hyväntekeväisyyden parissa. Nyt kun kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta, olemme (niin halutessamme) saaneet lukea lehdistä, kuinka prinsessaa edelleen kaivataan, kuinka hän oli maailman paras äiti jne. Seuraavassa on listattu viisi kiinnostavaa(?) faktaa, joista suurimmasta osasta ei ole tähän mennessä ainakaan minun tietääkseni ollut lööpeiksi tai minkään artikkelin kantavaksi teemaksi.

1. Trey Parkerin ja Matt Stonen luomassa animaatiosarjassa South Park prinsessa Diana on kuolemansa jälkeen päätynyt helvettiin. Tämä on oletettavasti sarjan tekijöiltä jonkinlainen ironinen vitsi, joka leikittelee Dianan pyhimysmäisellä imagolla. On myös huomattava, että South Parkin mukaan vain mormonit pääsevät taivaaseen. Poikkeuksen tässä muodostaa Saddam Hussein, jonka Jumala otti taivaaseen palveluksena Saatanalle. Itse pääpaholainen kun ei enää jaksanut tuhoisaa romanssiaan entisen diktaattorin kanssa. Jumala itse on muuten buddhalainen.

2. Sir Elton John kuului prinsessa Dianan tuttavapiiriin. Dianan hautajaisissa hän esitti ystävänsä muistoksi uuden version vanhasta hitistään Candle in the Wind. Kappale kirjoitettiin alun perin koskemaan näyttelijätär Marilyn Monroeta. Kumpainenkin kaunotar kohtasi ennenaikaisen kuolemansa 36-vuoden iässä. Fatalistit, mystikot ja numerologit töihin...

3. Prinsessa Dianan isoäitipuoli oli kirjailijatar Barbara Cartland, joka oli menestynyt romanttisten romaanien laatija. Dianan teini-ikään kuuluivat siis ainakin jossain määrin tarinat herttuaparonisankareista ja leidisankarittarista, jotka toisensa löydettyään kohoavat rakkauden siivin taivaisiin, missä enkelikuorot laulavat glooriaa. Harmillista, että prinsessa Dianan oma satu ei saanut yhtä onnellista loppua. Toisaalta on onnekasta, ettei Diana omaksunut kirjoista esimerkiksi naispäähahmojen puhetyyliä, joka paikoin vaikuttaa hieman vajaaälyiseltä, koska he eivät osaa lopettaa lauseitaan tai pisteistä päätellen ainakin tarvitsevat paljon ajatustaukoja: "Mutta voih herttua Se-ja-se... Minusta tuntuu kuin olisin... Ei, olen pahoillani... Olenkohan nyt ihan tolaltani..." jne. jne. Onnekasta on myös, ettei isoäitipuolen meikkaus- tai pukeutumistyylillä näytä olleen suurtakaan vaikutusta Dianaan.

4. Prinsessa Diana oli horoskooppimerkiltään rapu. Kyseiseen merkkiin yhdistetään usein hellyys ja huolehtivaisuus sekä tunteiden keskeisyys niin hyvässä kuin pahassakin. Prinssi Charles on puolestaan skorppari, joten asiantuntijoiden mukaan hänen olisi pitänyt ymmärtää Dianan herkkää ja intohimoista luonteenlaatua. Ehkä prinssillä oli liian kiire eläytyä tamponin rooliin, eikä hän tajunnut täyttää horoskooppimerkkinsä asettamia odotuksia. Dodi Al-Fayed, Dianan myöhempi kulta, oli oinas eli tulimerkki, jonka kanssa rapu voi kokea hyvinkin leiskuvia ja intensiivisiä tunteita.

5. Kuulin Dianan kuolemasta jatkoriparin aamiaisjonossa. Tieto tuli minulle huhupuheena ties kuinka monen henkilön kautta, joten alussa en tiennyt, uskoako vai ei. Uskottuani tulin jostain syystä aika surulliseksi. En tiedä miksi, sillä en ollut mitenkään fanittanut Dianaa tai mitään sellaista. Kasvottomia ihmisiä kuolee ympäri maailmaa sankoin joukoin, sinänsä ei ole mitenkään johdonmukaista surra vain sitä, jolle media on antanut kasvot. Ehkä se on kuitenkin jotenkin psyykkisistä lähtökohdista ymmärrettävää.

R.I.P. People's Princess.

Syyskuun höröskööppi

2007-09-06T13:02:00.000+03:00

Kaikille horoskooppimerkeille:

Elämässäsi on alkamassa pimeämpi ajanjakso. Monet kokevat myös yhä enemmän tarvetta suojautua ulkoisia olosuhteita vastaan. Yleisesti ottaen pääset kuitenkin haluamaasi päämäärään helpommin kuin kesällä (nythän on siellä sun täällä liikenne siirtynyt kesäaikatauluista takaisin normaaliaikatauluihin). Koet ylä- ja alamäkeä, menetyksiä ja saavutuksia. Tässäkin jaksossa tarvitset ravintoa ja unta. Jos olet luonteeltasi aktiivinen, saatat aloittaa uuden harrastuksen tai projektin.

Runotorstai: tämä hetki 20 sanalla

2007-08-31T18:21:00.000+03:00

Tässä ja nyt tuntuu, kuin
olisit minulle juuri sitä,
mitä en koskaan
osannut kuvitella toisen ihmisen
olevan:
materialtaan
korvaamaton hyödyke.

Foorumi kiusatuille

2007-08-29T11:16:00.000+03:00

Blogimaailmasta monille tuttu Brim on perustanut oman foorumin kiusatuille

25. päivä tätä kuuta on verkkoon ilmestynyt uusi foorumi, jossa kiusauksesta kärsivät tai siitä joskus kärsineet voivat saada vertaistukea ja äänensä kuuluviin. Foorumin on luonut nettiolento Brim, jonka monet tuntevat muun muassa hänen herkästä, luovasta ja kielellisesti korkeatasoisesta blogistaan Hurmaava itsemurha (tosin Brim itse on esittänyt toiveen, että foorumin ja hänen bloginsa asiat pidettäisiin erillään). Tuekseen Brim on saanut kaksi muuta moderaattoria, Myrskyttären ja Korpin.

Foorumin puitteissa voi esimerkiksi ilmoittaa kouluista, joissa kiusausta tapahtuu, ja antaa ja saada neuvoja. Kaikkien turvallisuutta ajatellen foorumilla on päätetty välttää liian yksityiskohtaisia kuvauksia, joista asianosaiset henkilöt saattaisivat olla tunnistettavissa. Tämän politiikan on tarkoitus estää sekä foorumin väärinkäyttö että ihmisten päätyminen käräjille.

Foorumilla on tähän mennessä 17 rekisteröityä käyttäjää. Keskustelu ei ole vielä täysin päässyt käyntiin, mutta jo tässä vaiheessa on muun muassa sivuttu kiusaamisen syitä (ongelmat kotona, huono itsetunto...) ja niiden uskottavuutta. Oma kantani: jotkut lapset ja nuoret nyt vaan ovat huolettomia sadisteja, jotkut eivät kasva siitä ulos edes aikuisena. Katsoin kerran Dr. Philin jakson, jossa oli vieraana nainen, johon koulukiusaus oli jättänyt syvän trauman. Yksi kiusaajistakin saatiin ohjelmaan. Hän ei edes muistanut koko kiusaamista, niin vähäpätöinen osa hänen kokemustaan se oli ollut! Tämä entinen kiusaaja oli tosin nykyään (ainakin kameroiden edessä) sangen vastuuntuntoinen tapaus, pyysi vilpittömästi anteeksi ja tarjosi apuaan, vaikkei edes muistanut tehneensä ilkeyksiä, joista uhri puhui.

Foorumin tulevan hyödyllisyyden kannalta on keskeistä, että se leviää ihmisten tietoon. Jos kouluissa on opettajia, jotka oikeasti haluavat panostaa kiusaamisen estämiseen ja ehkäisemiseen, heille tällainen paikka voisi parhaimmillaan olla hyvin arvokas. Foorumiltahan voi helposti käydä vilkaisemassa, kuuluuko omasta koulusta kummia. Opettajan ammatti on raskas ja haasteellinen, jos sen haluaa tehdä hyvin, joten ulkopuoliset informaation lähteet ovat varmasti tervetulleita, kun omat kädet, korvat ja silmät ovat täynnä ja väsyneet. Suomessa ei ole koulupakkoa, vaan oppivelvollisuus. Tämä velvollisuus kuitenkin usein - jo ihan käytännön pakosta - suoritetaan kouluissa. Tehkäämme niistä siis mahdollisimman inhimillisiä paikkoja!

(Oikean yläkulman kuva on Brimin keskustelukuvake foorumilta. Hänet ja muut foorumilaiset voit tavata osoitteessa http://p3.foorumi.info/kiusatuille/index.php)

Tuoteperhe kasvaa

2007-08-22T12:23:00.001+03:00

Perustin jo jonkin aikaa sitten toisen blogin, jossa pyrin tulevaisuudessa käsittelemään ihmisyyttä ja henkisyyttä toivottavasti hieman henkilökohtaisempaan ja vähemmän vieraannuttavaan tyyliin, kuin mitä olen tämän blogin lyhyessä historiassa harrastanut. Uusi blogi löytyy esimerkiksi profiilini tai alla olevan linkin kautta:

http://henkilopinoita.blogspot.com

Minun Sonera 2

2007-08-21T13:56:00.000+03:00

Nettiyhteyteni toimii jälleen odottelun, hämmennyksen ja ärtymyksen jälkeen

Pääsin verkkoon taas eilen vietettyäni miltei viikon ilman toimivaa nettiyhteyttä. Raporttien mukaan ongelmia oli samoihin aikoihin ilmennyt myös muissa nimeltä mainitsemattoman asuntosäätiön kohteissa.

Ennen vian ratkeamista toimitus soitti säätiön toimistoon ja tiedusteli heidän kantaansa verkon tilaan. "Haloo", kommentoi säätiön työntekijä ja jatkoi asiani kuultuaan: "Soita Soneralle."

Kymmenisen minuutin odottelun jälkeen sain langan päähän Soneran teknisen tuen. Minua palveli asiansa osaava nainen, joka uskoi suosiolla, ettei kyse ole koneestani: vikaa ei edeltänyt minkäänlainen asetusten renklaus ja yhteyttä oli sitä paitsi yritetty kahdella eri koneella. Tämän jälkeen hän pätevästi otti minulta ylös kaiken vian korjaamisen kannalta hyödyllisen tiedon ja lupasi ilmoittaa numerooni, kun netin voi olettaa taas toimivan. Ja kas kummaa, jonkin ajan kuluttua se alkoikin toimia. Ja vielä kummempaa: sain todellakin pian myös tekstiviestin, jossa ilmoitettiin, että vika (mikä lie sitten ollutkin) on korjattu, sekä kerrottiin mihin soittaa, mikäli ongelmat jatkuvat. Sonera siis ymmärsi, että haluan toimivan liittymän!

Epäselväksi jäi, mikä yhteyttä loppujen lopuksi vaivasi. Lieneekö kyseessä voinut olla yleinen ongelma, joka minun kohdallani jatkui, koska en tajunnut itse olla tarpeeksi aktiivinen? Toimitus ei ymmärrä, miten asiat maailmassa toimivat, mutta siinä ei sinänsä ole mitään uutta.

Minun Sonera

2007-08-16T14:14:00.000+03:00

Tarkemmin määrittelemättömän opiskelijakiinteistön nettiyhteys ollut poikki nyt jo useita päiviä

Yhdessä erään nimeltä mainitsemattoman opiskelijasäätiön omistamassa kiinteistössä asukkaat eivät ainakaan toistaiseksi pääse nauttimaan internetin riemuista ja hyödyistä. Soneran hallinnoima verkkoyhteys on ollut poissa toiminnasta viikon alusta asti. Jotkut asukkaista ovat toimituksen saamien tietojen mukaan kärsineet yhteyden epävakaudesta jo viime viikonlopusta lähtien.

Toimitus ei ole onnistunut varmuudella selvittämään, johtuuko verkkoyhteyden temppuilu palvelun toimittajasta (Sonera) vai tilaajasta (nimeltä mainitsematon opiskelijasäätiö). Kyseessä saattaa olla talonyhtiön sisäinen ongelma. Vapaasti nähtävillä olevista dokumenteista (viime talonyhtiökokouksen pöytäkirjasta) nimittäin selviää, että talonyhtiön kaapelointi on kehno ja lähettimiä on vain yksi, siinä missä normaalisti vastaavassa talonyhtiössä niitä olisi viisi. Nimeltä mainitsematon opiskelijasäätiö ei ole ainakaan tähän mennessä katsonut asialliseksi investoida varustuksen tason kohentamiseen, vaikka luotettavan nettiyhteyden tärkeydestä opiskelijoille on heille ilmeisesti huomautettu.

Toisen teorian mukaan ongelma ja näin ollen vastuu on Soneran päässä. Tähän suuntaan viittaavat joidenkin asukasasiantuntijoiden "Sonera on paska, netti on rikki" -tyyliset analyysit. Voimmeko todellakin uskoa tällaista yhtiöstä, joka lupaa minulle liittymää juuri niin kuin minä haluan? No, minä ainakin haluan toimivan liittymän. Mutta ehkäpä tuo mainoslause koskee vain puhelinliittymiä...

Soneran tai nimeltä mainitsemattoman opiskelijasäätiön edustajia ei ole yritetty tavoittaa kommentteja varten.

Lainattua

2007-08-02T19:06:00.000+03:00

En ole tällä hetkellä niin varoissani, että raaskisin tilata jonkin aikakauslehden kotiini (säästän rahani mieluummin johonkin muuhun, esimerkiksi ruokaan). 'Lapsuudenkotiini' niitä tulee useampiakin, joten voin täällä kyläillessäni viihdyttää itseäni uppoutumalla eri julkkisten kuulumisiin ja pohdintoihin sekä tämän hetken kuumimpiin ilmiöihin (viina kallistuu!).

Seura-lehden tuoreimmassa numerossa (3.8.2007) oli muutamia lausahduksia, jotka ottivat silmään jotenkin epäjohdonmukaisina. Seuraa muutama poiminta.

Varmasti on, mutta mies ei ole jäänyt koskaan kiinni. Toisaalta suhteemme oli silloin avoin. Itsekin olen pettänyt aikoinaan.

- Laulaja Vicky Rosti tiedusteltaessa, onko häntä koskaan petetty.

Oma määritelmäni pettämisestä on tällainen: petät toisen ihmisen toimiessasi tavalla, jota hän ei sinulta odota yhteisten sopimusten tai muuten jaetun ymmärryksen valossa. Miten voi siis avoimeksi sovitussa suhteessa pettää? Tietenkin on olemassa suhteita, joiden pelisääntöihin kuuluu, että pettää saa, mutta sen ei tule koskaan tulla kumppanin tietoon. Itse tiedän ainakin erään tällaisessa suhteessa elävän. Ehkä Rostin suhde oli samanlainen, jolloin hänen vastauksessaan olisi edes jotain tolkkua.

Jossain mielessä on siis ehkä mahdollista pettää luvan kanssa, vaikka se ei täysin minun pieneen päähäni ja käsitykseeni pettämisestä mahdu. Sellainen kuulostaa kuitenkin jotenkin hysteeriseltä: kuin ihminen, joka väittää olevansa sinut jonkin asian kanssa, eikä sitten olekaan, ja vastapelurin olisi se jotenkin pitänyt tietää, vaikka päinvastaista on väitetty.

Sitoutuneessa, mutta vapaassa parisuhteessa on suuri mahdollisuus hypätä aidan yli, jos kaikki ei ole hyvin. Silloin suhdetta ei voi kehittää eikä käsitellä vaikeita asioita.

- Parisuhdekouluttaja Kari Kiianmaa kommentoi luvan kanssa pettämistä.

Tässä minua mietityttää kovasti, miksi Kiianmaa on heittänyt tuon ensimmäisen sanan mukaan keitokseen. Mitä sitoutunutta hänen kuvailemassaan suhteessa on? Toki voidaan keskustella siitä, tekeekö ns. "vapaa rakkaus" ihmiset laiskemmiksi ja haluttomammiksi työskentelemään suhteen eteen. Mutta tuollaisen suhteen kutsuminen "sitoutuneeksi" on minusta miltei epäloogista (olkoonkin, että kyse on hyvin tulkinnanvaraisista termeistä), mikä tekee kommentin kommentoimisen tämän pidemmälti hyvin vaikeaksi. Toivon vain, ettei "sitoutuneisuus" ole yksi niistä asioista, joita Kiianmaa parisuhteessa oleville asiakkailleen yrittää "kouluttaa", sillä suoraan sanottuna se ei vaikuta olevan hänen vahvinta alaansa.

Isoäiti antoi häissä hyviä neuvoja tyttärentyttärelleen avioliiton arkeen. "Anna anteeksi ja unohda, mutta älä koskaan anna miehesi unohtaa mitä olet anteeksi antanut."

- Vitsi Nauruseura-osiossa

Johtunee taas minun rajoittuneesta kyvystäni mieltää asioita, mutta miten voi jatkuvasti muistuttaa toista siitä, minkä on itse unohtanut? On varmaan liikaa odottaa, että edes vitsit olisivat johdonmukaisia.

Miksiköhän lehti tuli muuten päivää liian aikaisin? Onkohan aikajatkumo vääristynyt kohdallani? Pitäisikö minun alkaa etsiä lehdestä jotain sellaista, jonka estämiseen korkeammat voimat ovat näin antaneet minulle mahdollisuuden?

Elokuun höröskööppi

2007-08-01T22:03:00.000+03:00

Kaikille horoskooppimerkeille:

Elokuu on sinulle tunteiden ja ajatusten, syömisen ja hengittämisen aikaa. Usein olet myös unessa. Jos joku yrittää loukata sinua, saatat loukkaantua. Mikäli olet koulussa, opintosi alkavat tässä kuussa. Toisaalta korkeakoulun merkin alla syntyneet aloittavat opintonsa todennäköisesti vasta ensi kuussa. Uudet työmahdollisuudet tuovat mukanaan taloudellisia etuja. Muussa tapauksessa olet joko vapaaehtoistöissä tai höynäytetty. Jos olet suhteessa, sinulla todennäköisesti on joku läheinen henkilö elämässäsi. Jos taas et ole suhteessa, on aina mahdollista, että tapaat jonkun. Varmasti ainakin näet ihmisiä, joko kadulla tai rakennuksissa, tai vähintään jos katsot ulos ikkunastasi.

Oikein mukavaa elokuuta jokaiselle!

Feminististä otetta Sinebrychoffin taidemuseolla - ja vähän muuallakin (külttüüri)

2007-07-20T22:24:00.000+03:00

Kävin viime viikolla hyvän ystäväni kanssa tutustumassa Naisten salonki -näyttelyyn, joka odottaa kaikkia maalaustaiteesta kiinnostuneita Sinebrychoffin taidemuseolla. Näyttelyyn on koottu eurooppalaisten naistaiteilijoiden töitä 1700-luvulta. Valikoimaan kuuluivat kaikki perinteikkäät maalaustyypit: muotokuvat (jaksan aina ihastella, kuinka taidokkaasti esimerkiksi naisten leningit on ikuistettu), asetelmat (että osasivatkin kummissa kasoissa ihmiset aikoinaan kamojaan säilyttää, hii) sekä kirjallisuudesta ja mytologiasta poimitut hahmot ja tarinat (onpa muuten huvittavaa pelkän maalauksen perusteella päätellä, mistä jossain tilanteessa on kyse - jos ei siis satu kertomusta tuntemaan).

Näyttelyn sivuilla todetaan että se "murtaa myyttiä aliarvostetusta naistaiteilijasta miesten varjossa". Vähän minusta tuota murtamista vesitti se, että usean taiteilijattaren yhteydestä löytyi lista miesten nimiä: isiä, veljiä ja aviomiehiä. Toisaalta tämä maskuliininen läsnäolo oli myös selitetty näyttelyn teksteissä: naistaiteilija harjoitti taidettaan yleensä miehisen taustavoiman ansiosta. Olisihan loppujen lopuksi vähintäänkin kummallista, jos ei taiteilijan tiedoissa kerrottaisi esimerkiksi, miten hän on taitonsa hankkinut, ja useilla näyttelyn naisista oli opettajana toiminut oma isä tai joku muu perheeseen tai sen tuttavapiiriin kuulunut mies. Aviomiehen tuki ja rahoitus olivat myös usein keskeisiä.

Näyttelyssä oli silti ainakin pari todella omavaraisen oloista naista. Toinen heistä oli Angelica Kauffman, joka monien meriittiensä lisäksi taisi olla aikaansa edellä: hänen töitään monistettiin muun muassa astioiden ja viuhkojen koristeiksi. Nämä oheistuotteet tekivät hänen nimeään tunnetuksi ympäri Eurooppaa ja ehkä myös auttoivat taiteilijarta niin sanotusti lyömään leiville. Juttuni alusta löytyy Kauffmanin omakuva, jonka poimin answers.com nimiseltä sivustolta (minua saa muuten mielellään opastaa erilaisen materiaalin oikeaoppisessa käytössä).

En ehkä tee museolle taloudellista palvelusta, mutta mainittakoon näyttelystä vielä sen verran, että sinne on torstaisin vapaa pääsy viidestä kahdeksaan. Suosittelen tutustumaan myös kellarikerrokseen, jossa on näytteillä vanhoja huonekaluja ja esineitä.

Kulkiessamme kaupungilla näyttelyn jälkeen loimme ystäväni kanssa silmäyksen toisenlaiseen naistaiteeseen. Vähäpukeiset hempukat tuntuvat olevan toistuva teema kaikenlaisten kesätapahtumien julisteissa. Yhden sellaisen päälle oli joku kekseliäs läntännyt strategisesti asetellen tarran, jossa oli kehotus: Fight sexism!

Tässä eräänä päivänä ihmettelin muuten, miksi sota-ajan naisten kunniaksi on Kallioon pystytetty valtava harmaa fallos. Naivistisen seksistinen poikaystäväni selitti minulle sen johtuvan tietenkin pyrkimyksestä jollain tasolla palkita naiset. Miehet olivat varmasti sodan jäljiltä vähentyneet, joten siitähän niillä naisilla oli puute: jättimäisestä kyrvästä. Öhm. Muita teorioita?

Sanat ja rakkaus (kolumni)

2007-07-19T16:20:00.000+03:00

Eräs asia, joka allekirjoittanutta on jo pitkään kaikessa uushengellisessä toiminnassa riemastuttanut, on joidenkin tahojen rohkean mahtipontinen tyyli nimetä erilaisia asioita ja ilmiöitä. Termejä luotaessa ei häpeillä näyttää sitä, että käsittelyssä ovat nyt todellakin hyvin syvälliset ja kosmiset asiat.

Taannoin törmäsin netissä mainokseen, jolla University of Metaphysical Sciences halusi tiedottaa olemassaolostaan. Kyseisen opinahjon avulla minusta voisi etäopiskelun myötä tulla esimerkiksi "Doctor of Divinity" tai "Philosopher of Metaphysics". Aluksi olin hyvin huvittunut, mutta pian tajusin, ettei oma akateeminen viitekehykseni ole nimeämispolitiikaltaan ollut niin kovin erilainen. Suomalaisessa yliopistossa voi opiskella tieteitä, joiden nimet perustuvat muun muassa viisauden rakastamiseen (filosofia) tai Jumalaa koskevaan oppiin (teologia).

Myös kurssitarjonta voi ensialkuun aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä. Kursseilla on erittäin kiinnostavan kuuloisia nimiä kuten "Shadow Work", "Divination Systems", "Connecting With Angels" tai ihan yksinkertaisesti "Hope". Nämä eivät ole termejä, joita löytyy minun yliopistoni kurssikuvauksista. Vai ovatko? Oman tiedekuntani kohdalla muun muassa ennustaminen tai enkelit saattaisivat tulla kyseeseen. Viimeistään kurssin "Unconditional Love" kohdalla otsani menee mietteliäästi kurttuun. Missä olenkaan juuri törmännyt tuohon termiin?

Vastaus löytyy Tapio Puolimatkan kirjasta Kasvatus, arvot ja tunteet. Puolimatka käsittelee eräässä alaluvussaan ehdotonta rakkautta - käyttäen juuri noita sanoja. Seuraavassa lyhyt lainaus:

Ehdoton rakkaus edistää lapsen tunne-elämän vapautta ja spontaanisuutta, koska lapsen ei tarvitse ansaita vanhemman rakkautta, pyrkiä miellyttämään vanhempiaan ja etsiä heidän hyväksyntäänsä vaan hän voi olla aito ja luottavainen. Voidessaan luottaa vanhempiensa rakkauteen hän voi vapaasti ilmaista tunteitaan. Ehdollinen rakkaus pakottaisi lapsen epäaitouteen, arvaamaan, mitä vanhemmat haluavat, ja muuttumaan turvattomuuden tunteen pohjalta.

Olen lyhyessä ajassa kyennyt näkemään lukuisia terminologisia siltoja löytämäni nettisivun ja omien opintojeni välillä. Pelkästään nimien pohjalta on loppujen lopuksi mahdotonta ottaa yksi asia täysin vakavissaan ja vain nauraa toiselle. Tämä asioiden monitahoisuus on jotain, minkä ajatteleva yksilö tavoittaa maailmasta helposti. Ihminen kategorisoi asioita parhaansa mukaan, etsii sitä merkitystä, joka tekee eron asian A ja asian B välillä. Mutta nimet, sanat joilla asioita päätetään kutsua, ne ovat vain nimiä.

Muutama vuosi takaperin, aikana jolloin mieleni oli turhan usein maassa, otin tavakseni asetella kaiken kosmetiikan kylpyhuoneen kaappiin niin, että tuotteen nimen sijaan kaapin sisään kurkistajaa oli vastassa takaselän tuoteselostus. Mitä lie sekin ollut, jotain hiljaista kapinaa tässä maailmassa, jossa brändit ja imagot, kaikenlaiset vaikutelmat, ovat turhan usein todellista sisältöä tärkeämpiä.

Suosittelen Veloenan viimeöistä.

Palveluksia tarjotaan

2007-07-15T20:04:00.000+03:00

Työtä vailla oleva helsinkiläinen nuori nainen tarjoaa palveluksiaan. Ei kuitenkaan sellaisia, sillä en ole läheskään niin epätoivoinen. Elämänkoulua minulla on takanani kohta 25 vuotta, joista masennuksen ja rajallisen suorituskyvyn merkeissä vierähti vain noin kolme. Viralliselta koulutukseltani olen maisteri heti, kunhan vain saan aikaiseksi tarpeeksi vakuuttavan tarinan siitä, mitä joku tyyppi vuosisatoja sitten tarkoitti raapustuksillaan.

Minulla on kokemusta muun muassa tarralappujen liimaamisesta, tavaroiden kantelemisesta, pin-koodien luomisesta ja kakkapyllyjen pyyhkimisestä. Tuttavuutta olen tehnyt myös pro rata -laskelmien, näsäviisaiden kahdeksasluokkalaisten ja markkinatutkimuskyselyjen kanssa. Lisäksi hallitsen kahvitaukojen (rivoille) vitseille nauramisen, puuhakkaan kävelyn paikasta A paikkaan B sekä erilaisten vessa- ja jääkaappipoliittisten mallien perusteet.

Opintojen ja työskentelyn myötä ATK-taitoni ovat kehittyneet siihen pisteeseen, että koen saavani tietokoneen toimimaan muutenkin kuin sattumanvaraisesti ruokauhrien tai rituaalisen rukoilun avulla. Jotkut ohjelmat ovat niin näppäriä, että käytän niitä vapaa-aikananikin. Mikäpä sen kätevämpää, kuin sukulaisia tavatessa heti alkuun pistää pystyyn Power Point -esitys siitä, miten opinnot ja "miesasiat" edistyvät. Eipähän sitten tarvitse kaikille erikseen selittää samoja asioita! Kielitaitoni ovat poikaystävän mukaan oikein tyydyttävät.

Kyllä, olen kiinnostunut juuri Teidän yrityksestänne/alastanne/tuotteestanne. Tulen mielelläni työhaastatteluun pälyilemään ympärilleni ja näyttämään söpöltä.