Tekstaripalsta 6

Mainoksesta sain kuvan, että vapaa-ajattelijoille Jumalan olemassaolon mieltäminen on yhtä kuin murehtiminen -samaa tuskin tarkoitti Tillichin "ultimate concern"

Fyysistä komediaa

Eilisen illan elokuva oli Sandra Bullockin tähdittämä Miss Kovis. Leffa kuului siihen konseptiin, jossa pääosaa esittävä näyttelijätär jättää kulmakarvansa nyppimättä ja hiuksensa harjaamatta ja käyttää laseja ja on näin ollen "ruma", mutta sitten hänet syystä tai toisesta stailataan (eli laitetaan meikit, asetellaan kutrit ja tungetaan nättiin pikku mekkoon) ja sitten hän onkin kaunis ja seksikäs. Ei siitä sen enempää.

Toissapäivänä katsoin muuten elokuvan Perjantai on pahin, jossa äiti ja tytär joutuvat toistensa kroppiin. Idea on siis tavallaan hyvin samanlainen kuin 13 ja risat elokuvassa: henkilö joutuu "väärän" ikäiseen kehoon ja siitä seuraa kohellusta ja kommellusta. Näyttelemisestä pidin tässä Jamie Lee Curtisin ja Lindsay Lohanin elokuvassa kuitenkin enemmän. Fyysinen komiikkakin oli jotenkin vähäeleisempää ja tasapainoisempaa.

Fyysinen huumori on kivaa! Voi kun olisi parempia tilaisuuksia itsekin sitä harrastaa. Ehkä saan sellaisen perjantaina, jos uskaltaudun pelaamaan jalkapalloa.

Häivähdys punaista

Tästä asiasta on varmaan jo koko blogosfääri ja muutkin verkon syöverit täynnä papatusta, mutta ajattelin kuitenkin lyhyesti kantaa korteni kekoon minäkin. Kyse on kaikkia koskevasta mediamaksusta, joka nyt on ehdotuksena ollut esillä. Idea on hengeltään suloisen sosialistinen, mutta täytyy sanoa, etten ole täysin taipuvainen sitä kannattamaan.

Minuun kyllä vetoaa ajatus hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa on tiettyjä julkisia palveluja ja jossa kaikki osallistuvat näiden palveluiden kustannuksiin ainakin jossain määrin riippumatta siitä, miten paljon kukin näitä palveluita katsoo aiheelliseksi tai joutuu olosuhteiden pakosta käyttämään. Mutta jos TV:stä (tai ilmeisesti pitäisi sanoa YLEstä) tulee yksi näistä palveluista, pitäisi senkin kulujen mielestäni jakautua samaan tapaan kuin verotuksen progressiivisuus tai päiväkotimaksujen kategoriat toimivat - eli kukin maksaa varallisuutensa mukaan.

Kehtaisin jopa väittää sen paremmin mitään mistään tietämättä, että tässä ollaan lupamaksujen suhteen menty metsään jo kauan. Ongelma on ilmeisesti se, että ihmiset eivät niitä maksa. Ja minulla on sellainen kutina, että merkittävä osa näistä ihmisistä on esimerkiksi pienillä tuloilla kitkuttelevia opiskelijoita. Eikö ensin voitaisi yrittää tuoda enemmän ihmisiä lupamaksun piiriin suhteuttamalla maksu ihmisten tulotasoon? Tiedän, että itse olisin ainakin aikanaan paljon vähemmällä hampaiden kiristelyllä maksunut luvasta, jos maksu olisi ollut minun opiskelikämpässäni kököttävästä pienestä mustavalkotelkasta edes hieman köykäisempi, kuin mitä se on talouksille, joissa on useampi iso väritelkka.

Ehkä se ei toimisi niin. Mutta kai sitä jotain vähemmän totalitaarisia ideoita löytyisi, kuin tämä "kaikki maksumiehiksi" -tyyppinen? Anyone?

Joo, tästähän tuleekin joku leffablogi

Ajattelin jo ajat sitten mainita elokuvan Himoshoppaajan salaiset unelmat, jonka kävin taannoin katsomassa. Se oli mukava pikku filkka, mutta jossain vaiheessa kävi mielessä se, että shoppailuaddiktio on kuitenkin joillekin ihan oikea ongelma ja elämää tuhoava riippuvuus - miltäköhän näistä ihmisistä tuntuu/tuntuisi katsoa aiheeseen pohjautuvaa romanttista komediaa? En tarkoita, että mitenkään paheksuisin asiaa. Tuntui vain yhtäkkiä hassulta, kuinka eri addiktioilla on erilainen potentiaalinen sympaattisuuden aste: äkkiseltään ei esimerkiksi tule mieleen romanttista komediaa, jonka sankaritar olisi alkoholisti. Romanttisen draaman osaan nimetä vaikka saman tien (When a Man Loves a Woman) ja sellaisia komedioita, joissa heilutaan perseet olalla on tietenkin pilvin pimein, mutta ne harvemmin ovat kovin romanttisia. Kyllähän sen toisaalta ymmärtää, missä se esteettinen ero piilee: kaatuileva ja oksenteleva neito on spontaanisti vähemmän söpö kuin nuori nainen, joka panttaa parhaan ystävänsä häihin tarkoitetun kaasonleningin saadakseen unelmiensa mekon (tällainen toiminta kun ei loukkaavuudestaan huolimatta aiheuta mitään visuaalista haittaa, hehee). Ei sillä, toisaalta täytyy myöntää, että Isla Fischer saa välitettyä hahmonsa kautta myös aitoa ahdistusta kuvaillessaan suuret silmät kosteina, kuinka kauniiden tavaroiden ostaminen saa olon tuntumaan siltä, että maailmassa on hetken aikaa kaikki kohdallaan.

Olen jotenkin vinksallaan laadukkaisiin romanttisiin komedioihin. Ja kun sanon laadukas, tarkoitan sellaista, jolla on iso budjetti, en välttämättä mitään kaavoista poikkeavaa erityislaatuisuutta. Eilen katsoin telkasta elokuvan 13 ja risat, joka oli mielestäni yllättävän viihdyttävä. Tosin Jennifer Garnerin pökkelöinti alussa (kun hänen 13-vuotias hahmonsa löytää itsensä kolmekymppisestä ruumiista) oli hieman tuskaista katsottavaa. Ilmeisesti toimintaleffojen vaatima kehonhallinta ei mitenkään itsestään selvästi taivu fyysisen komediennen kyvyiksi. Minua kiehtoo romanttisten komedioiden pyrkimys tunkea mukaan aina jotain (mukamas tai oikeasti) liikuttavaa. Tässä elokuvassa se iski aika varoittamatta takavasemmalta: kun Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn, purskahdin yhtäkkiä itkuun, vaikka minulla oli suunnilleen suu täynnä ruokaa. Samastuin vain hahmon hämmennykseen: itse en tietenkään ole hypännyt ajassa vajaata pariakymmentä vuotta eteenpäin, mutta välillä tulee jotenkin sellainen olo, että ihan äsken olin neljätoista ja maailmassani oli vielä jotain tolkkua ja odottamisen arvoisia asioita, sitten yhtäkkiä olenkin lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä ja kohtaan asioita, jotka silloin tällöin tuntuvat monimutkaisuudessan ja kipeydessään miltei järjettömiltä.

Aika hassua sekin muuten, että joskus pelkistä elokuvakohtausten juonikuvauksista ei voi tietää, mikä tyyli on kyseessä. Esimerkiksi kun yllä kirjoitin "Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn", tästä ei oikeastaan voi päätellä kyseessä olevan romanttinen komedia, ellei tiedä vaikkapa aiempia tai seuraavia tapahtumia tai elokuvan värimaailmaa (tummaa ja synkkää vai valoa ja pastelleja) tms. Olen muuten usein onnistunut ahdistumaan romanttisista komedioista. Muun muassa Hugh Grantin ja Sandra Bullockin tähdittämä Two Week's Notice sai aikanaan mielenrauhani järkkymään siinä määrin, että lähdin tippa linssissä vaeltelemaan Vantaan öisiä katuja. Grantin hahmon romanttinen tempaus lopussa (tiedättehän näitä klassisia kohtauksia, joissa hahmojen "kriisin" jälkeen jompikumpi menee julistamaan rakkauttaan julkisesti ja toisen sydän tietenkin sulaa tällaisen hellyyttävän pölhöilyn ja itsensä nolaamisen edessä) syöksi minut reunan yli - se tuntui omassa hieman emotionaalisesti vaativassa ja yksinäisyyden tunteita herättävässä ihmissuhdetilanteessani miltei kiusaamiselta.

Olen näet tosi hyvä ottamaan näitä fiktiivisiä tuotteita jotenkin kieron henkilökohtaisesti. Ja lisäksi ylianalysoimaan niitä (kts. yllä oleva kappale koskien 13 ja rista -leffaa). Että jos joku tarvitsee yliampuvan syvällisen tulkinnan jostain viihdepläjäyksestä, niin minun puoleeni kannattaa ehdottomasti kääntyä.

Revolutionary Road

En jaksa keksiä kunnon otsikkoa. Halusin vain kirjoittaa tuosta kyseisestä elokuvasta, jonka kävin katsomassa toissapäivänä. Ohari kertoilee omassa blogissaan osuvasti ja jouhevasti elokuvan ansioista. Sekä näyttelijät, teemat että dialogi ovat vakuuttavia. Siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia, hee?) elokuva voi olla joistain pitkästyttävä, onhan se lähinnä romaaniin pohjautuva puhedraama.

Itse pidin elokuvan tunnelmasta alusta alkaen ja koin sen tiivistyvän loppua kohden. Näin oli varmasti tarkoituskin. Eniten kamppailin pyrkimyksissäni samastua päähenkilöihin: epämääräinen paremman tulevaisuuden ja vihreämpien laitumien perään haikaileminen (tyyliin: jätetään vakityöt selvittääksemme, mitä todella halutaan, ja muutetaan Pariisiin, koska siellä ihmiset ovat enemmän elossa.) on aina ollut minulle vaikeasti tavoitettava tunnetila. Toki mietin välillä (lue: usein), miten voisin olla elämääni tyytyväisempi, mutta siihen harvemmin liittyy Pariisi tai tämä minulle usein selittämättömäksi jäävä eläminen.

Mietin siis alussa, onko päähenkilöitä tarkoitus sympatiseerata ja miten siinä onnistuisin. Sitten tajusin, että tarina antaa kyllä tilaa valita oman näkökulmansa ja suhtautumistapansa Wheelerin pariskuntaan. Minulta tuli luontevimmin ärsyyntyminen. Rouva Wheeler ärsytti minua pilvilinnoineen, jotka lopulta riistivät hänet rajusti eroon perheestään. Herra Wheeler ärsytti minua kyvyttömyydellään kohdata viehtymyksensä mukavaan ja mutkattomaan elämään, jolla hän littaa vaimonsa unelmia. Elokuvan parasta antia oli vanhemman tuttavapariskunnan mielisairaalasta lomalla oleva aikuinen poika, joka Wheelereiden luona kyläillessään laukoo totuuksia näiden elämästä ja parisuhteesta. Siitäs saavat!

Hyvä leffa. Koska herättää ajatuksia ja tunteita. (Klisee klisee, jee jee, mut se ei ole leffan vika, vaan kirjoittajan.)

Sitten tajusin myös...

tänään matkalla Tampereelle, että ei ole mitenkään itsestään selvää antaa mielentilansa ohjata musiikkivalintojaan. Kuuntelin junassa musiikkia puhelimellani ja tulin ajatelleeksi edellistä bloggaustani. Siinähän osoitin melko suoraviivaisen yhteyden "Soitetuimmat"-listani ja kieroutuneen kokemusmaailmani välillä. Mutta eikö olisi ihan uskottavaa olettaa vuorovaikutuksen kulkevan myös toiseen suuntaan?

Olen toki pyrkinyt vaikuttamaan olotilaani musiikin kautta. Ollessani esimerkiksi turhautunut tai vihainen, olen saattanut laittaa soimaan jonkun Linkin Parkin typerän renkutuksen ja semimoshannut ympäri asuntoa vaikuttaen todennäköisesti lähinnä tanssivalta autistilta. Tällainen musiikin käyttö ei kuitenkaan pyri radikaalisti muuttamaan tunnetilaa, vain purkamaan tai helpottamaan sitä sen verran, että tarve purkaa kyseisiä tunteita lähimmäisiin ja sitä kautta potentiaaliset sosiaaliset tuhot minimalisoituvat. Junassa istuessani minua alkoi kuitenkin yhtäkkiä (enkä tajua, miksen ole tätäkään tietoisesti pohtinut aiemmin) kiehtoa ajatus tunnemaailman päämäärätietoisesta muokkaamisesta kuuntelemani musiikin kautta. Siis: mitä jos en valitsisikaan biisejä sen tunnetilan mukaan, jossa milloinkin olen, vaan sen tunnetilan mukaan, johon haluan päästä?

Pitäisi varmaan kokeiluna ladata kännylle kasa biisejä, jotka saattavat tuntua minusta tällä hetkellä sävyllisesti kaukaisilta, lauluja kukoistavista rakkaussuhteista, pienistä riemunaiheista ja onnistumisen kokemuksista. Iloisia ja positiivisia kappaleita täynnä häpeilemätöntä optimismia, vilpitöntä hyvää tuulta ja viatonta flirttiä. Olisi kiinnostavaa nähdä miltä soittolista näyttäisi jonkin ajan päästä... ja ennen kaikkea, olisiko sillä mitään vaikutusta tunnemaailmaani.

P.s. Tuntuu ihan kuin olisin viime aikoina tullut ajatelleeksi aika monia itsestään selvyyksiä. Miten nämä ilmeiset asiat, jotka ovat varmasti olleet kaiken aikaa ihan käsieni ulottuvilla, saavat yhtäkkiä mahdollisuuden astua tietoisuuden kentälle? Jaa, ehkä se on vain tuo lisääntyvä valo...

Tajusin

... että kännykästäni löytyvän ja sen automaattisesti ylläpitämän soittolistan "Soitetuimmat" kappaleet tarjoavat melko säälittävän näkymän kieroutuneisiin sisäisiin maailmoihini.

Dolly Parton: 9 to 5
Elvis: A Little Less Conversation
Elton John: Believe
Peter Cox: Ain't Gonna Cry Again
Maija Vilkkumaa: Hei Tie
Simon & Garfunkel: Fakin' It
Simon & Garfunkel: At the zoo
Bob Dylan: Positively 4th Street
Simon & Garfunkel: You Don't Know Where Your Interest Lies
Peter Cox: Tender Heart
Britney Spears: Cinderella
Simon & Garfunkel: Homeward bound
TikTak: Tänä yönä taivaaseen
Simon & Garfunkel: We've Got a Groovy Thing Going
Nickelback: How You Remind Me
Simon & Garfunkel: I Am a Rock
Dolly Parton: But You Know That I Love You
Dolly Parton: Dumb Blond
Shania Twain: That Don't Impress Me Much
Elton John: The Bitch Is Back

Eihän noista biiseistä löydy miltei yhtäkään johon ei sopisi sana katkera, turhautunut, surullinen tai sitten vain keveän ylimielinen. Positiivisemman sävyisinä poikkeuksina ainoastaan Elton Johnin Believe (karheaa optimismia) ja Simon & Garfunkelin At the zoo (leikkisää sanataidetta ja rytmikästä melodiaa). Muutenhan nuo kielivät vain pinnan alla kytevää keskenkasvuisuutta ja kypsymättömyyttä.

Ehkä musiikin yksi funktio onkin jonkinlainen regressio? Varttuessaan ihminen usein oppii malttamaan ollessaan kärsimätön, ymmärtämään ja antamaan anteeksi ollessaan vihainen ja pistämään vähättelevästi jäitä hattuun ollessaan rakastunut. Ylipäätään ottamaan asioihin useampia näkökulmia ja olemaan vähemmän yksioikoinen. Ehkä osa musiikin viehätysvoimasta on juuri se noin neliminuuttinen yksityinen hetki, joka on täynnä ehdottomuutta ja (alhaisiakin) tunteita?