Tekstaripalsta 6

Mainoksesta sain kuvan, että vapaa-ajattelijoille Jumalan olemassaolon mieltäminen on yhtä kuin murehtiminen -samaa tuskin tarkoitti Tillichin "ultimate concern"

Fyysistä komediaa

Eilisen illan elokuva oli Sandra Bullockin tähdittämä Miss Kovis. Leffa kuului siihen konseptiin, jossa pääosaa esittävä näyttelijätär jättää kulmakarvansa nyppimättä ja hiuksensa harjaamatta ja käyttää laseja ja on näin ollen "ruma", mutta sitten hänet syystä tai toisesta stailataan (eli laitetaan meikit, asetellaan kutrit ja tungetaan nättiin pikku mekkoon) ja sitten hän onkin kaunis ja seksikäs. Ei siitä sen enempää.

Toissapäivänä katsoin muuten elokuvan Perjantai on pahin, jossa äiti ja tytär joutuvat toistensa kroppiin. Idea on siis tavallaan hyvin samanlainen kuin 13 ja risat elokuvassa: henkilö joutuu "väärän" ikäiseen kehoon ja siitä seuraa kohellusta ja kommellusta. Näyttelemisestä pidin tässä Jamie Lee Curtisin ja Lindsay Lohanin elokuvassa kuitenkin enemmän. Fyysinen komiikkakin oli jotenkin vähäeleisempää ja tasapainoisempaa.

Fyysinen huumori on kivaa! Voi kun olisi parempia tilaisuuksia itsekin sitä harrastaa. Ehkä saan sellaisen perjantaina, jos uskaltaudun pelaamaan jalkapalloa.

Häivähdys punaista

Tästä asiasta on varmaan jo koko blogosfääri ja muutkin verkon syöverit täynnä papatusta, mutta ajattelin kuitenkin lyhyesti kantaa korteni kekoon minäkin. Kyse on kaikkia koskevasta mediamaksusta, joka nyt on ehdotuksena ollut esillä. Idea on hengeltään suloisen sosialistinen, mutta täytyy sanoa, etten ole täysin taipuvainen sitä kannattamaan.

Minuun kyllä vetoaa ajatus hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa on tiettyjä julkisia palveluja ja jossa kaikki osallistuvat näiden palveluiden kustannuksiin ainakin jossain määrin riippumatta siitä, miten paljon kukin näitä palveluita katsoo aiheelliseksi tai joutuu olosuhteiden pakosta käyttämään. Mutta jos TV:stä (tai ilmeisesti pitäisi sanoa YLEstä) tulee yksi näistä palveluista, pitäisi senkin kulujen mielestäni jakautua samaan tapaan kuin verotuksen progressiivisuus tai päiväkotimaksujen kategoriat toimivat - eli kukin maksaa varallisuutensa mukaan.

Kehtaisin jopa väittää sen paremmin mitään mistään tietämättä, että tässä ollaan lupamaksujen suhteen menty metsään jo kauan. Ongelma on ilmeisesti se, että ihmiset eivät niitä maksa. Ja minulla on sellainen kutina, että merkittävä osa näistä ihmisistä on esimerkiksi pienillä tuloilla kitkuttelevia opiskelijoita. Eikö ensin voitaisi yrittää tuoda enemmän ihmisiä lupamaksun piiriin suhteuttamalla maksu ihmisten tulotasoon? Tiedän, että itse olisin ainakin aikanaan paljon vähemmällä hampaiden kiristelyllä maksunut luvasta, jos maksu olisi ollut minun opiskelikämpässäni kököttävästä pienestä mustavalkotelkasta edes hieman köykäisempi, kuin mitä se on talouksille, joissa on useampi iso väritelkka.

Ehkä se ei toimisi niin. Mutta kai sitä jotain vähemmän totalitaarisia ideoita löytyisi, kuin tämä "kaikki maksumiehiksi" -tyyppinen? Anyone?

Joo, tästähän tuleekin joku leffablogi

Ajattelin jo ajat sitten mainita elokuvan Himoshoppaajan salaiset unelmat, jonka kävin taannoin katsomassa. Se oli mukava pikku filkka, mutta jossain vaiheessa kävi mielessä se, että shoppailuaddiktio on kuitenkin joillekin ihan oikea ongelma ja elämää tuhoava riippuvuus - miltäköhän näistä ihmisistä tuntuu/tuntuisi katsoa aiheeseen pohjautuvaa romanttista komediaa? En tarkoita, että mitenkään paheksuisin asiaa. Tuntui vain yhtäkkiä hassulta, kuinka eri addiktioilla on erilainen potentiaalinen sympaattisuuden aste: äkkiseltään ei esimerkiksi tule mieleen romanttista komediaa, jonka sankaritar olisi alkoholisti. Romanttisen draaman osaan nimetä vaikka saman tien (When a Man Loves a Woman) ja sellaisia komedioita, joissa heilutaan perseet olalla on tietenkin pilvin pimein, mutta ne harvemmin ovat kovin romanttisia. Kyllähän sen toisaalta ymmärtää, missä se esteettinen ero piilee: kaatuileva ja oksenteleva neito on spontaanisti vähemmän söpö kuin nuori nainen, joka panttaa parhaan ystävänsä häihin tarkoitetun kaasonleningin saadakseen unelmiensa mekon (tällainen toiminta kun ei loukkaavuudestaan huolimatta aiheuta mitään visuaalista haittaa, hehee). Ei sillä, toisaalta täytyy myöntää, että Isla Fischer saa välitettyä hahmonsa kautta myös aitoa ahdistusta kuvaillessaan suuret silmät kosteina, kuinka kauniiden tavaroiden ostaminen saa olon tuntumaan siltä, että maailmassa on hetken aikaa kaikki kohdallaan.

Olen jotenkin vinksallaan laadukkaisiin romanttisiin komedioihin. Ja kun sanon laadukas, tarkoitan sellaista, jolla on iso budjetti, en välttämättä mitään kaavoista poikkeavaa erityislaatuisuutta. Eilen katsoin telkasta elokuvan 13 ja risat, joka oli mielestäni yllättävän viihdyttävä. Tosin Jennifer Garnerin pökkelöinti alussa (kun hänen 13-vuotias hahmonsa löytää itsensä kolmekymppisestä ruumiista) oli hieman tuskaista katsottavaa. Ilmeisesti toimintaleffojen vaatima kehonhallinta ei mitenkään itsestään selvästi taivu fyysisen komediennen kyvyiksi. Minua kiehtoo romanttisten komedioiden pyrkimys tunkea mukaan aina jotain (mukamas tai oikeasti) liikuttavaa. Tässä elokuvassa se iski aika varoittamatta takavasemmalta: kun Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn, purskahdin yhtäkkiä itkuun, vaikka minulla oli suunnilleen suu täynnä ruokaa. Samastuin vain hahmon hämmennykseen: itse en tietenkään ole hypännyt ajassa vajaata pariakymmentä vuotta eteenpäin, mutta välillä tulee jotenkin sellainen olo, että ihan äsken olin neljätoista ja maailmassani oli vielä jotain tolkkua ja odottamisen arvoisia asioita, sitten yhtäkkiä olenkin lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä ja kohtaan asioita, jotka silloin tällöin tuntuvat monimutkaisuudessan ja kipeydessään miltei järjettömiltä.

Aika hassua sekin muuten, että joskus pelkistä elokuvakohtausten juonikuvauksista ei voi tietää, mikä tyyli on kyseessä. Esimerkiksi kun yllä kirjoitin "Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn", tästä ei oikeastaan voi päätellä kyseessä olevan romanttinen komedia, ellei tiedä vaikkapa aiempia tai seuraavia tapahtumia tai elokuvan värimaailmaa (tummaa ja synkkää vai valoa ja pastelleja) tms. Olen muuten usein onnistunut ahdistumaan romanttisista komedioista. Muun muassa Hugh Grantin ja Sandra Bullockin tähdittämä Two Week's Notice sai aikanaan mielenrauhani järkkymään siinä määrin, että lähdin tippa linssissä vaeltelemaan Vantaan öisiä katuja. Grantin hahmon romanttinen tempaus lopussa (tiedättehän näitä klassisia kohtauksia, joissa hahmojen "kriisin" jälkeen jompikumpi menee julistamaan rakkauttaan julkisesti ja toisen sydän tietenkin sulaa tällaisen hellyyttävän pölhöilyn ja itsensä nolaamisen edessä) syöksi minut reunan yli - se tuntui omassa hieman emotionaalisesti vaativassa ja yksinäisyyden tunteita herättävässä ihmissuhdetilanteessani miltei kiusaamiselta.

Olen näet tosi hyvä ottamaan näitä fiktiivisiä tuotteita jotenkin kieron henkilökohtaisesti. Ja lisäksi ylianalysoimaan niitä (kts. yllä oleva kappale koskien 13 ja rista -leffaa). Että jos joku tarvitsee yliampuvan syvällisen tulkinnan jostain viihdepläjäyksestä, niin minun puoleeni kannattaa ehdottomasti kääntyä.

Revolutionary Road

En jaksa keksiä kunnon otsikkoa. Halusin vain kirjoittaa tuosta kyseisestä elokuvasta, jonka kävin katsomassa toissapäivänä. Ohari kertoilee omassa blogissaan osuvasti ja jouhevasti elokuvan ansioista. Sekä näyttelijät, teemat että dialogi ovat vakuuttavia. Siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia, hee?) elokuva voi olla joistain pitkästyttävä, onhan se lähinnä romaaniin pohjautuva puhedraama.

Itse pidin elokuvan tunnelmasta alusta alkaen ja koin sen tiivistyvän loppua kohden. Näin oli varmasti tarkoituskin. Eniten kamppailin pyrkimyksissäni samastua päähenkilöihin: epämääräinen paremman tulevaisuuden ja vihreämpien laitumien perään haikaileminen (tyyliin: jätetään vakityöt selvittääksemme, mitä todella halutaan, ja muutetaan Pariisiin, koska siellä ihmiset ovat enemmän elossa.) on aina ollut minulle vaikeasti tavoitettava tunnetila. Toki mietin välillä (lue: usein), miten voisin olla elämääni tyytyväisempi, mutta siihen harvemmin liittyy Pariisi tai tämä minulle usein selittämättömäksi jäävä eläminen.

Mietin siis alussa, onko päähenkilöitä tarkoitus sympatiseerata ja miten siinä onnistuisin. Sitten tajusin, että tarina antaa kyllä tilaa valita oman näkökulmansa ja suhtautumistapansa Wheelerin pariskuntaan. Minulta tuli luontevimmin ärsyyntyminen. Rouva Wheeler ärsytti minua pilvilinnoineen, jotka lopulta riistivät hänet rajusti eroon perheestään. Herra Wheeler ärsytti minua kyvyttömyydellään kohdata viehtymyksensä mukavaan ja mutkattomaan elämään, jolla hän littaa vaimonsa unelmia. Elokuvan parasta antia oli vanhemman tuttavapariskunnan mielisairaalasta lomalla oleva aikuinen poika, joka Wheelereiden luona kyläillessään laukoo totuuksia näiden elämästä ja parisuhteesta. Siitäs saavat!

Hyvä leffa. Koska herättää ajatuksia ja tunteita. (Klisee klisee, jee jee, mut se ei ole leffan vika, vaan kirjoittajan.)

Sitten tajusin myös...

tänään matkalla Tampereelle, että ei ole mitenkään itsestään selvää antaa mielentilansa ohjata musiikkivalintojaan. Kuuntelin junassa musiikkia puhelimellani ja tulin ajatelleeksi edellistä bloggaustani. Siinähän osoitin melko suoraviivaisen yhteyden "Soitetuimmat"-listani ja kieroutuneen kokemusmaailmani välillä. Mutta eikö olisi ihan uskottavaa olettaa vuorovaikutuksen kulkevan myös toiseen suuntaan?

Olen toki pyrkinyt vaikuttamaan olotilaani musiikin kautta. Ollessani esimerkiksi turhautunut tai vihainen, olen saattanut laittaa soimaan jonkun Linkin Parkin typerän renkutuksen ja semimoshannut ympäri asuntoa vaikuttaen todennäköisesti lähinnä tanssivalta autistilta. Tällainen musiikin käyttö ei kuitenkaan pyri radikaalisti muuttamaan tunnetilaa, vain purkamaan tai helpottamaan sitä sen verran, että tarve purkaa kyseisiä tunteita lähimmäisiin ja sitä kautta potentiaaliset sosiaaliset tuhot minimalisoituvat. Junassa istuessani minua alkoi kuitenkin yhtäkkiä (enkä tajua, miksen ole tätäkään tietoisesti pohtinut aiemmin) kiehtoa ajatus tunnemaailman päämäärätietoisesta muokkaamisesta kuuntelemani musiikin kautta. Siis: mitä jos en valitsisikaan biisejä sen tunnetilan mukaan, jossa milloinkin olen, vaan sen tunnetilan mukaan, johon haluan päästä?

Pitäisi varmaan kokeiluna ladata kännylle kasa biisejä, jotka saattavat tuntua minusta tällä hetkellä sävyllisesti kaukaisilta, lauluja kukoistavista rakkaussuhteista, pienistä riemunaiheista ja onnistumisen kokemuksista. Iloisia ja positiivisia kappaleita täynnä häpeilemätöntä optimismia, vilpitöntä hyvää tuulta ja viatonta flirttiä. Olisi kiinnostavaa nähdä miltä soittolista näyttäisi jonkin ajan päästä... ja ennen kaikkea, olisiko sillä mitään vaikutusta tunnemaailmaani.

P.s. Tuntuu ihan kuin olisin viime aikoina tullut ajatelleeksi aika monia itsestään selvyyksiä. Miten nämä ilmeiset asiat, jotka ovat varmasti olleet kaiken aikaa ihan käsieni ulottuvilla, saavat yhtäkkiä mahdollisuuden astua tietoisuuden kentälle? Jaa, ehkä se on vain tuo lisääntyvä valo...

Tajusin

... että kännykästäni löytyvän ja sen automaattisesti ylläpitämän soittolistan "Soitetuimmat" kappaleet tarjoavat melko säälittävän näkymän kieroutuneisiin sisäisiin maailmoihini.

Dolly Parton: 9 to 5
Elvis: A Little Less Conversation
Elton John: Believe
Peter Cox: Ain't Gonna Cry Again
Maija Vilkkumaa: Hei Tie
Simon & Garfunkel: Fakin' It
Simon & Garfunkel: At the zoo
Bob Dylan: Positively 4th Street
Simon & Garfunkel: You Don't Know Where Your Interest Lies
Peter Cox: Tender Heart
Britney Spears: Cinderella
Simon & Garfunkel: Homeward bound
TikTak: Tänä yönä taivaaseen
Simon & Garfunkel: We've Got a Groovy Thing Going
Nickelback: How You Remind Me
Simon & Garfunkel: I Am a Rock
Dolly Parton: But You Know That I Love You
Dolly Parton: Dumb Blond
Shania Twain: That Don't Impress Me Much
Elton John: The Bitch Is Back

Eihän noista biiseistä löydy miltei yhtäkään johon ei sopisi sana katkera, turhautunut, surullinen tai sitten vain keveän ylimielinen. Positiivisemman sävyisinä poikkeuksina ainoastaan Elton Johnin Believe (karheaa optimismia) ja Simon & Garfunkelin At the zoo (leikkisää sanataidetta ja rytmikästä melodiaa). Muutenhan nuo kielivät vain pinnan alla kytevää keskenkasvuisuutta ja kypsymättömyyttä.

Ehkä musiikin yksi funktio onkin jonkinlainen regressio? Varttuessaan ihminen usein oppii malttamaan ollessaan kärsimätön, ymmärtämään ja antamaan anteeksi ollessaan vihainen ja pistämään vähättelevästi jäitä hattuun ollessaan rakastunut. Ylipäätään ottamaan asioihin useampia näkökulmia ja olemaan vähemmän yksioikoinen. Ehkä osa musiikin viehätysvoimasta on juuri se noin neliminuuttinen yksityinen hetki, joka on täynnä ehdottomuutta ja (alhaisiakin) tunteita?

Runotorstai: proosahaaste Marjo Niemen romaanista Miten niin valo

There was a battle between personalities
and I started to feel like
the person taking all the hits was me.

There was a distance between bodies
but absurdly enough I took some hits there too
which you could not see.

I was angry and frustrated
so I kicked you blindly
and hit you in the groin

I still longed for the embrace
but all I could think of
was the battle going on.

So when you reached out for me again
I swear to god
I did not know what else to do.


The world is cruel,
it doesn't care about us.
And the cruelest thing is you.

Tekstaripalsta 5

Oonko ainoa, josta tuntuu, et työpaikoil vanhemmat naiset nauttivat päästessään osoittamaan ylemmyyttään nuorempia kohtaan esim. huomauttelemalla turhista asioista?

Euroviisut: Suomen alkukarsinnat osa 1

Euroviisut on ilmiö, jonka suhteen minulla ei ole mitään erityistä ymmärrystä tai intohimoa. Silti niiden etenemistä on viime vuosina tullut seurailtua aina, kun satun TV:n ääreen sopivaan aikaan. Näin kävi myös eilenillalla, jolloin alkoi Suomen euroviisuedustajan valinta vuodelle 2009. Edustaja äänestetään tyrkylle kutsutuista kahdeksasta artistista tai ryhmästä. Kahdessa alkukarsinnassa on kummassakin neljä kisaajaa, joista kaksi pääsee suoraan finaaliin ja muut saavat vielä toisen mahdollisuuden, sillä heidän joukostaan äänestetään finaaliin yksi. En ihan ymmärrä, mikä idea tässä on: miksi ihmeessä olettaisimme jonkin esityksen yhtäkkiä loppusuoralla nousevan muiden yli, jotka yleisö on jo kertaalleen äänestänyt sitä mieluisemmiksi? Joten mikä into sinne edustajakilvan finaaliin on tunkea vielä se yksi?

Oikeastaan minun piti kirjoittaa asiasta, johon liittyvä kysymys on minusta äskeistä kiintoisampi. Eilisessä suorassa lähetyksessä esiintyi siis neljä artistia/ryhmää, joista yksi oli Tapani Kansa. Herra Kansa eksyi rytmissään esityksensä alussa ja pisti koko show'n poikki voidakseen aloittaa uudelleen. Silti Kansa sai suurimman osan äänistä. Mikä tähän on syy?

Toki Kansa on paikkansa vakiinnuttanut artisti, jolla on varmasti vankka kannatusjoukko tämän kansakunnan joukossa. Mutta kolmen aiemman vuoden edustajat ovat olleet aivan eri maata. Tältä pohjalta ei tunnu loogiselta teoretisoida esimerkiksi, että nuoria ihmisiä ei Euroviisut kiinnosta ja yhtäkkiä jonkin Tapani Kansaa rakastavan, kasvottoman tätien ja pappojen massan äänestyskäyttäytyminen olisi ratkaisevaa. (Tosin olen myös lukenut, että Koop Arponen voitti Idolsin "mummoäänillä", joten ehkä on meneillään jotain, josta en tiedä...)

Eräs teoria olisi selittää Kansan voitto nimenomaan hänen esityksensä keskeytymisellä ja tarkemmin ottaen siitä seuranneilla sääliäänillä. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole ollenkaan linjassa sen kanssa, mitä oletan suomalaisesta kansallismentaliteetista. Eikö meillä pitäisi olla huono itsetunto ja varmasti myös taipumus myötähäpeään? Silloin tuntuisi oudolta ajatella, että Kansan esityksen pikku kömmähdyksen inhimillisyys ja sympaattisuus jotenkin vetäisi pidemmän korren suhteessa visioon siitä, että jotain vastaavaa tapahtuisi kansainvälisessä kilpailutilanteessa.

Lopulta sitä tulee yksinkertaisesti miettineeksi, että voisiko olla - voisiko mitenkään olla - kyse siitä, että Kansalla oli ehdottomasti eilisen karsinnan paras laulutaito? Voisiko olla että suomalaiset reagoivat siihen, miltä tämä ammattitaitoinen pitkän linjan muusikko kuulosti nuorien kanssakisaajiensa rinnalla? Hämmentävä ajatus.

Löytyipä teema, josta palan halusta blogata

Hottislistaan on ihan pakko tehdä yksi lisäys. Katsoin eilen elokuvan Pursuit of Happyness ja ihastuin Will Smithin esittämään Chris Gardneriin.















Elokuvan nimi on suomeksi Onnenpotkuja, joka on mielestäni aika surkea käännös ottaen huomioon, ettei elokuva sisällä sellaisia kovinkaan monta. Päin vastoin, tarina kertoo miehestä, joka moninaisista vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa uskoa ja pyrkiä uljampaan tulevaisuuteen. Englanninkielisen nimen Y ei ole kirjoitusvirhe, vaan viittaa elokuvan kohtaan, jossa Gardner kommentoi pienen poikansa hoitopaikassa, että jos fuck-sanaa ei siivota ulkoseinästä pois, niin voisiko ainakin happiness-sanan (kirjoitettu seinään Y:llä) korjata oikeaan muotoonsa. Tämä pieni episodi kertoo hahmosta paljon. Gardner on mies, joka on jatkuvassa hiljaisessa kapinassa sitä vastaan, että elämän tarvitsisi olla yhtään kurjempi, hohdottomampi tai tasoltaan surkeampi kuin on aivan pakko. Yksinhuoltaja isä painaa uskomattomalla sisulla läpi vaativan talousneuvojan koulutusohjelman pitäen samalla huolta pienestä pojastaan erittäin vaatimattomissa oloissa (osan aikaa kodittomana). Ihailtavaa kestävyyttä, neuvokkuutta ja päättäväisyyttä.

Elokuva oli yllättävän eleetön ja liikuttava. Se ei sisältänyt ärsyttäviä puheita ja liiallisuuksiin vietyä draamaa. En raaski antaa esimerkkejä, jos joku vaikka ei ole nähnyt elokuvaa ja haluaa itse katsoa sen. Lajityypissään tämä filmi on kyllä ehdotonta kärkeä.


Viime postaukseen piti tekemäni myös sellainen lisäys, että täysin unohdin Housea koskien pari asiaa. Ensinnäkin, hän soittaa pianoa. Piano ja mies, siinä on minusta jotain hyvin seksikästä (Ephram Browniin pätee sama juttu). Toisekseen, Housella on myös ystävä, joka on mielestäni melko namu, nimittäin Wilson. Tämä älykäs ja empaattinen mies tarjoaa usein Houselle vastapoolin tekemättä itsestään kuitenkaan suurta numeroa. Hyvisimago ei ärsytä, kun se ei ole liian kiiltokuvamainen. Wilson on myös hamsterimaisen söpö.

Luin jostain, että Housen hahmoa on inspiroinut Sherlock Holmes. Kaipa Wilson on sitten jonkinlainen tohtori Watson. Mutta mielikuvani Watsonista ei ole kyllä ihan noin nuori ja naminam.

Nerokkuus on seksikästä, samoin tummat huuliveikot

Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, minut on haastettu mitä ihanimpaan meemiin. Tarkoituksena on listata elokuvien ja tv-sarjojen hahmoja, joihin on ollut tavalla tai toisella ihastunut. Tähän mennessä päähäni on pälkähtänyt ihastusta/ihastelua herättäneitä hahmoja jo lukuisia, jotka aion nyt listata. Lista ei ole millään muotoa harkittu tai kattava (muuten sen tekemiseen menisi ikuisuus tai se olisi tuhottoman pitkä). Sen sijaan lista on hyvin sensuroimaton. Olen hyväksynyt sinne hahmoja vuosien varrelta sangen kyseenalaistamatta, mikä tarkoittaa että joukossa on joitain, joiden vetovoiman tavoitan enää vain muistinvaraisesti tai järkeilemällä. Olen noudattanut listassa vapaata kronologista järjestystä, lukuunottamatta ensimmäistä kohtaa, jonka halusin saada aggressiivisesti heti kärkeen...

1. Agentti Dale Cooper (Twin Peaks)

Juu, tästä miehestä tulee riita. Todennäköisesti se, joka osaa keittää parhaimmat kahvit ja leipoa maukkaimmat piiraat, voittaa...

Voisin laittaa tähän listaan monia muitakin Sirenin listassa olleita hahmoja (varsinkin Severuksen), mutta pysyttelen nyt näissä, jotka tulivat mieleeni ilman ulkopuolisia impulsseja.




2. Paroni Arnold

Parilla ensimmäisellä luokka-asteella olin kovin innostunut vanhoista kotimaisista elokuvista, joita Yle näytti silloin muistaakseni tiistai iltapäivisin (jäin muutamaan otteeseen pois koululla pidettävästä luovan toiminnan kerhostakin niiden takia). Kulkurin valssi oli suosikkini (enkä tietenkään ole siinä suhteessa ainut) ja Tauno Palon hahmo hehkui vanhanaikaista salaperäisyyttä ja romantiikkaa. Kukapa nainen ei haluaisi tulla tanssitetuksi ulos omista pakkopulla-häistään tumman ja tulisen hurjapäähurmurin käsivarsilla?

3. David Addison (Konnankoukkuja kahdelle)

Voi miten herra Addisonin omahyväinen virne ja (ainakin hänen omasta mielestään) erinomaisen hauskat vitsinsä upposivat murrosikäiseen sieluuni ja saivat vatsanpohjassa aikaiseksi piristävää hyrräystä. Huoletonta huulenheittoa harrastavat, nahoissaan ilmeisen hyvin viihtyvät tummaveriköt olivat teini-iässä paheeni, johon olen tainnut sittemmin regressoitua.

Näin joskus vuosia sitten ihanan unen, jossa eksyin vahingossa Bruce Willisin takapihalle. Hänen iso ja hurja vahtikoiransa ahdisteli minua, mutta talon isäntä tuli herrasmiesmäisesti pelastamaan minut. Sitä pidemmälle uni ei edennyt. Ehkä nuoruuden viattomuus pisti rajoja mielikuvitukselle. Toisaalta näen nykyäänkin surullisen vähän eroottisia unia.


4. Edward Lewis (Pretty Woman)


No, tätä voi olla vaikea ymmärtää, mutta kyseinen elokuva oli kova sana jossain vaiheessa ala-asteen lopulla. Edward Lewisin hellän huvittunut tapa katsoa naista lämmitti sydäntä. Vaikutus väheni vasta, kun tajusin, että Richard Geren jokaiselta hahmolta löytyy kyseinen ilme (se on se toinen niistä kahdesta).

Elokuva itsessään on tietenkin täysin höttöinen ja realismia vailla oleva romanttinen aikuisten satu rikkaan liikemiehen ja prostituoidun suhteesta. Vaikka tarinan ote käsiteltyihin teemoihin on pinnallinen ja Julia Robertsin hahmosta saa hakemalla hakea merkkiä ihmiskaupan traumaattisuudesta, jonkinlaisen osattomuuden kuvaston elokuva kuitenkin on tarjonnut, sillä tietyt sen kohtaukset kohoavat usein mieleeni kokiessani ulkopuolisuutta tai juurettomuutta.

5. Jeeves (Kyllä Jeeves hoitaa)

Tarvitseeko tätä edes perustella? Ulkonäkö ei ehkä ole klassisen komea, mutta mitkä hoksottimet ja mikä käytös! Näyttelijän (Stephen Fry) älykkyys kuultaa läpi roolisuoritukseen ja tekee hahmon kekseliäisyydestä uskottavaa. Lisäksi Jeeves säilyy läpi sarjan eräänlaisena mysteerinä: Mikä oikeastaan motivoi tätä miestä? Mitkä ovat hänen omat päämääränsä tai intohimonsa? Voi vain todeta, että hän on jonkinlainen hyväntahtoinen, manipulatiivinen nero. Ja ihana.




6. Jokaisen Star Trekin emotionaalisesti niukin mieshahmo

Originaalissa se oli tietenkin Spock. Alati hermonsa ja loogisuutensa säilyttävä Spock. Next Generationissa se oli Data, suorituskyvyltään ylivoimainen ja käytökseltään hillitty androidi, joka omalaatuisella tyylillään opiskeli ihmisyyttä. Deep Space 9:ssa se oli turvallisuuspäällikkö Odo, joka edusti mystistä muodonmuuttajien lajia ja piti varmalla kädellä yllä järjestystä asemalla. (Voyager oli sen verran lattea, että jätetään se.) Mikä näitä hahmoja sitten yhdistää? He ovat taipumuksiltaan ylivertaisia ja omaavat hillityn ulkokuoren, jonka nuori nainen voi kuvitella murtavansa.



7. Pacey Witter (Dawson's Creek)

Tumma, lievästi kapinallinen läpänheittäjä. Pohjimmiltaan älykäs alisuoriutuja, joka tarpeen tullen analysoi ympäröiviä tapahtumia ja omaa tunne-elämäänsä elegantisti ja kypsästi (ainakin teini-ikäisen näkökulmasta ja voi kuinka olisin itsekin halunnut roikkua samaan tapaan puhuvassa nuorisoporukassa). Aina tilaisuuden tullen hyväsydäminen herrasmies. Suhde opettajaan ei ainakaan vähentänyt seksikkyyttä...



8. Angel (Buffy ja Angel)

Ulkonäkö miellyttää, samoin tietenkin rohkeus ja sankariteot. Tosin hahmon synkkyys ja jatkuva melankolinen murjotus ovat joskus olleet minulle siinä rajoilla, että joko menee rasittavaksi. Traagisen taustatarinan takia annan kuitenkin paljon anteeksi. Onhan se kutkuttavaa fantasioida hahmosta, joka rakastuessaan ja pannessaan rakkautensa täytäntöön joutuu tuhon partaalle. Sehän tekee naisesta jollain kierolla tapaa aikamoisen femme fatalen.

Spike on toki myös ihan kuumaa kamaa (toteutettiinhan hahmon kautta jopa monien naisten salaisesti vaalimaa raiskausfantasiaa), mutta ehkä hieman liian narkkarimaisen ruikku ja blondattu. Suhteellisen pinnalliset esteettiset mieltymykset nyt ratkaisivat tämän Angelin hyväksi.

9. D'artagnan (Rautanaamio)

Gabriel Byrnen esittämä kypsä ja kultivoitunut D'artagnan iski aikanaan idealistisessa vilpittömyydessään kovaa. Ah, komistus lausumassa siniset silmät tapittaen juhlallisia ja yleviä ajatuksia, niin omistautuneena rakastamalleen naiselle ja vaalimilleen periaatteille. Leffa sisältää muutenkin ihan kunnioitettavan määrän miesnamuja.




10. Neo (Matrix)

Joku Keanu Reevesin aneemisen kalpeassa lookissa vain vetosi. Siksi toisekseen, olihan se messiashahmo, what can I say. Eikä se pitkä, musta nahkatakki ainakaan asiaa haitannut. Sellainen saa minut tosielämässäkin kaupungilla liikkuessani kääntämään pääni, vaikka kantaja olisi joku 13-vuotias (ja sitten tulee pedofiilinen olo). En osaa tätä fetissiä selittää.

11. Ned Flanders (Simpsonit)

Tiedättekö ne muutamat kohtaukset, joissa Ned on paidatta ja paljastaa treenatun yläkroppansa? Minä en naura. Minä sanon "uuu". Lisäksi miehen järkymättömässä mielenrauhassa ja ystävällisyydessä on jotain miltei yliluonnollista. Oikeastihan Ned on aivan liian kunnollinen, puhtoinen ja jumalaapelkäävä, sellainen miekkonen, josta tosielämässäkin pidän itseni erossa, vaikka kuinka suloisia olisivat. Taidan pitää itseäni jotenkin tuhmana tyttönä, jolla olisi vain korruptoiva vaikutus.



12. Ephram Brown (Everwood)

Nerokas pianisti (erityislahjat vetoavat, minkäs teet). Älykäs ja verbaalinen. Vähän vihainen, mutta pohjimmiltaan sydämellinen. Suhde vanhempaan naiseen. Katsokaa kohta Pacey Witteristä, niin näette kaavan.




13. Sandy ja Seth Cohen (O.C.)

Tämä nuortensarjan isä ja poika-pari on ehkä yhdistettynä juuri sen verran seksikäs mielestäni, että ansaitsee paikan listallani. Isä on idealistinen juristi, poika fiksu nörtti. Molemmat tummia, tietenkin, ja molemmat sanavalmiita ja kykeneviä tarvittaessa jakelemaan reality checkejä ympärilleen, tietenkin. Nämä kaksi hahmoa edustavat sitä lämminhenkisyyttä ja jopa tiettyä maanläheisyyttä (uskomatonta kyllä), joka on saanut minut joskus ihan mielelläni katsomaan kyseistä sarjaa.

14. Cartman (South Park)

Tämäkin on kai nyt jotenkin pedofiilistä, mutta ei se mitään - Cartmanilla on koululaiseksi paljon munaa. Kun tämä pikku herra päättää tehdä tai saada jotain, hän sen myös toteuttaa. Rajuin jakso on ehkä se, missä Cartman syöttää toiselle pojalle tämän vanhemmat kostona nöyryytyksestä. Täydellinen antisankari, miltei supersellainen.





15. Dr. Cox (Tuho-osasto)

Rakastan kyseistä sarjaa, ja löytyypä sieltä eräs vetävä hahmokin. Cox on itsevarmuudessaan lähes narsistinen, mutta hänellä on yleensä siihen varaa. Höyryävät monologit osoittavat kekseliäisyyttä ja aggressionpurkaukset saavat miettimään, millainen kyseinen uros olisi makuuhuoneen puolella... Ja hei, tsekatkaa kroppa!! Kaiken takana tietenkin vankat periaatteet, joten ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että tämä testosteroiinipommi uppoaa.



16. Erin Grant (Striptease)

Tätä ei varmastikaan tarvitse selittää kenellekään, joka on kyseisen elokuvan nähnyt. Jos upean Demi Mooren uskomattoman seksikkäät ja tyylikkäät strippauskohtaukset eivät vielä vakuuta, niin katsoja voi uppoutua tarinaan, jossa älykäs, rohkea ja päämäärätietoinen Erin haastaa rötösherrat näiden omassa pelissä.






17. Dr. House (House)

Ihanat silmät, ihanat aivot. Nerokkuus vain kiihottaa, minkäs teet. Toki Housen kaltainen mies olisi tosielämässä sietämätön (noin jääräpäiset ja itserakkaat ihmiset nyt vain on), mutta tässä tapauksessahan se vain lisää vetovoimaa. Aina voi kuvitella, kuinka sellaiselle tyypille pistäisi kampoihin...






18. Mr. Grey (Secretary)

Sain tämän elokuva katsottavakseni ihmiseltä, joka ilmeisesti tuntee minut melkoisen hyvin. Rakastuin elokuvaan, ja tämä dominoiva ja hitusen sadistinen pomo, jolla on toki myös pehmeä puolensa, oli kerrassaan herkullinen hahmo ja ehdottomasti minun makuuni.

Ehkä nyt voisi uskaltautua katsahtamaan muidenkin haastettujen listoja, kun en enää pelkää vaikutteita. Jostain syystä halusin katsoa, mitä listalleni putkahtaa ihan itsestään.

Plagiointia

Eufemian viimeisin sisälsi sanalitanioita, jotka syystä tai toisesta tuntuivat minusta mieluisilta. Päätin koota niistä omavaltaisesti runon:

Minä vain satun nyt tekemään hetken aikaa näin
Saatan tuurilla osua johonkin relevanttiin.
Juttelut eivät aina ole missään kovin ymmärrettävässä suhteessa toisiinsa
Useimmissa ne nousevat esiin melko muodottomina möhkäleinä
Kaverisanoja, jotka löytyvät tavan takaa läheltä,
kierretään jotain avointa ongelmaa.
(Esimerkki ei ole keksitty.)
Sanoja, jotka ilmaantuvat joku päivä ja haipuvat joskus myöhemmin.
Jossain kohtaan on pysähdyttävä ja sanottava:
"minä käytän nyt tätä sanaa",
mutten jaksa kirjoittaa enempää.

Sori.

Toivottavasti kaikilla on ollut siedettävä ja mahdollisimman stressitön joulu. Ensi joulua varten annettakoon vinkiksi, että palvelualan ammattilaisten kiusaaminen on yleinen (ja siitä päätellen tehokas) tapa purkaa joulupaineita. Jos hankaluus ei tule luonnostaan, eikä valitettavaa synny itsestään, aina voi käyttää mielikuvitustaan. Kannattaa esimerkiksi mennä kyselemään kaupasta tavaroita, joiden kuulumattomuuden valikoimaan on jo etukäteen vaikka netistä varmistanut (tähän kirjakauppa on ideaali) tai sitten soitella minkä tahansa nettikaupan tms. puhelinpalveluun keksityn tilausnumeron kanssa, jota ei tietenkään järjestelmästä löydy. Sitten päästetään höyryjä pihalle marmattamalla valikoiman suppeudesta tai palvelun epäammattimaisuudesta.

Minut on haastettu mitä ihanimpaan meemiin, johon vastaan heti kun mieleeni putkahtaa tarpeeksi ehdokkaita listaa varten.

Tarvitaanko kouluja?

Sinänsä mielenkiintoista, että juuri kun olin pienessä mielessäni pähkäillyt, että ihmisyksilön kehityksen kannalta on mahdollisesti melko yhdentekevää, mitä kouluissa opetetaan, Dr. Philin (yksi paheistani) sunnuntainen jakso käsitteli ihmisiä, jotka eivät halua kouluttaa lapsiaan ("non-schoolers"). Tämän kasvatusideologian mukaisesti lapset varttuvat suhteellisen vapaassa, mutta mahdollisimman virikkeellisessä ympäristössä, jossa he itse tarttuvat mielenkiintonsa mukaisiin harjoitteisiin ja tiedonlähteisiin. Vanhempien tehtävä ei ole opettaa, vaan avustaa ("facilitate") lasta oppimisessa. Maailma itsessään on lapsen valtavan suuri luokkahuone.

Olen itse hyvin tietoinen siitä, että suomalainen koulujärjestelmä on yhdenmukaistava. Ominaisuuksiltaan, taipumuksiltaan ja suuntaumuksiltaan hyvin erilaiset lapset halutaan pitää mahdollisimman pitkälti samassa luokkahuoneessa. Tämän omalla tavallaan tasavertaisen kohtelun kääntöpuolena on tasapäistäminen: erityistä apua kaipaavat lapset laitetaan sinnittelemään hädin tuskin muun luokan perässä ja lahjakkaat (tuntuu hieman pahalta huitaista tuo arvottava termi tähän, mutta menköön paremman puutteessa) lapset jäävät yhtälailla vaille niitä resursseja ja mahdollisuuksia, jotka auttaisivat heitä olemaan niin hyviä, kuin he voisivat olla. Tämä järjestelmämme ominaisuus perustuu tietääkseni ihan suoraan aikaisempiin koulutuspoliittisiin linjanvetoihin ja on käsittääkseni saanut osakseen myös kritiikkiä, sillä elämmehän aikaa, joka arvostaa mentaalista pääomaa sekä tietotaitoa siinä missä materiaalisia resurssejakin ja kaipaa eksperttejä, jotka erikoistumisensa ja taipumustensa ansiosta kohoaisivat matti meikäläisiä päätä pidemmiksi maailman pulmia ratkaistaessa.

Suinkaan kaikki eivät siis niele itsestään selvänä ajatusta siitä, että julkinen koululaitos on lapsen kasvatuksen kannalta ainoa tai paras vaihtoehto. En minäkään. Uskoisin olevani erittäin avarakatseinen erilaisten kasvatus- ja opetusvisioiden suhteen. Viittaan jälleen edelliseen postaukseeni, jossa menin jopa tuumimaan, että samapa tuo sinänsä, mitä kouluissa opetetaan. Silti jokin mainitsemassani Dr. Philin jaksossa ja sen "non-schooler" ja "home-schooler" perheissä (erona aiempaan kontrolli ja strukturoitu opetus) sai olon tuntumaan epäileväiseltä. Hahmotin oloni lopulta käsitteen "asiantuntijuus" ympärille. Jos en laittaisi omia hypoteettisia lapsiani kouluun, kokisin riistäväni heiltä (varsinkin jos kyse on myöhemmistä vuosiluokista) mahdollisuuden olla päivittäisissä tekemisissä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Mitkä ikinä lapsieni kiinnostuksen kohteet minäkin kautena olisivat, koulussa hänellä pitäisi ainakin periaatteessa olla mahdollisuus olla tekemisissä sen alan asiantuntijan kanssa. Lisäksi lapsi altistuisi erilaisille tavoille nähdä ja käsitellä asioita sekä iän mukanaan tuoman ymmärryksen myötä toivottavasti myös tajuaisi niille altistuvansa: eräs verrattomimmista asioista, jonka voi koulutuksensa myötä oppia, on mielestäni se, kuinka tieto suodattuu erilaisten äänitorvien kautta. Useiden auktoriteettihahmojen antama opetus tuntuu ainakin äkkiseltään erittäin kätsältä tavalta mahdollistaa tämän oivallus/havainto.

Jaksoa katsoessani Dr. Phil alkoi sanallistaa saman suuntaisia ajatuksia kuin omassa päässäni liikkui. Hän toi esille varsinkin erään opettajien jakaman asiantuntijuuden lajin: kasvatustieteellisen koulutuksen. Jokainen pätevä opettaja on ainakin periaatteessa koulittu ymmärtämään ja analysoimaan oppimista sen eri muodoissa, tarkkailemaan ja kehittämään omaa toimintaansa oppimistilanteessa ja pitämään yllä omaa aineenhallintaansa. Tämä pyrkimys on mielestäni keskeinen, koska vaikka leikittelen ajatuksella, ettei se mitä opetetaan ole tärkeää, minusta se miten opetetaan on äärimmäisen tärkeää. Käytännössä hienojen periaatteiden toteutumisesta ei tietenkään ole mitään varmuutta, jo senkin takia että monet kouluissa opettavat henkilöt eivät ole muodollisesti päteviä. Varmasti tiedän vain sen, etten kuvittele pystyväni tarjoamaan hypoteettiselle lapselleni samaa kuin koululaitos. Oma kysymyksensä on tietenkin se, pystyykö lapsi tätä "asiantuntijuuden lahjaa" millään tapaa arvostamaan, vai onko se vain jonkinlainen "pakotettu etuoikeus", joka sortaa hänen vapauttaan...

Olin myös huomaavinani, että joillain vanhemmilla, jotka olivat päättäneet jättää laittamatta lapsensa kouluun, oli erittäin kummallisia, vanhentuneita, behaviorismin sävyttämiä käsityksiä opetuksesta. Eräs äiti kuvaili näkemystään opetuksesta julkisessa koulussa niin, että se on kuin joku heittelisi vaahtokarkkeja päin lapsen naamaa ja kutsuisi sitä syömiseksi. Joko hänen oletuksensa olivat täysin pielessä, tai sitten ameriikassa ollaan huomattavasti takapajuisempia kuin meillä. Oman kokemukseni mukaan Suomessa puhutaan pedagogisissa piireissä konstruktiivisesta oppimisnäkemyksestä ja oppilaasta tietorakenteiden muodostajana jo siinä määrin, että välillä on ihan tuntunut, että jos niitä teesejä tulkitsisi jyrkimmällä mahdollisella tapaa, oppilaan voisi saman tien jättää häärimään oman onnensa nojaan, koska lopputulos on kuitenkin se ja sama.

Oman lukunsa amerikkalaisten vanhempien kouluvastaisuudesta muodostaa tietenkin joissain tapauksissa ilmenevä kouluampumisten ja muiden huume- ja väkivaltarikosten herättämä kauhu. Onneksi en kenenkään suomalaisen ole sentään vielä kuullut julistavan, että tämä ottaa lapsensa pois koulusta noista syistä. En tiedä, se vain kuulostaa jotenkin hirvittävältä: pelon alla elämiseltä, eristäytymiseltä, yhteisöllisyyden uhraamiselta kasvottomien kauhujen alttarille.

Mitä kouluissa pitäisi opettaa?

Saunon joskus 12-vuotiaan pikkusiskoni kanssa ja kyseisen nuoren neidin keskustelunavaukset jäävät usein pyörimään päähäni. Viime viikonloppuna hän ilmoitti minulle, ettei aina ihan jaksaisi istua ympäntunnilla (tiedoksi niille, joiden sanavarastosta nykyisen alakoulun termistö ei muodosta merkittävää osaa: ymppä tarkoittaa ympäristöoppia). Esitin hyvänä keskustelukumppanina tietenkin jatkokysymyksen ja ihmettelin, mikä niissä ympäntunneissa niin ikävää on. Pikkusiskoni tunnusti, etteivät häntä jaksa kiinnostaa pasaatituulet. Äkkiseltään en osannut mainita yhtäkään syytä, miksi niiden pitäisi häntä kiinnostaa.

Mielessäni kävi, että ehkä pasaatituulet koskettaisivat siskoani (ja minua itseäni) enemmän, jos oleskelisimme alueella, jossa ne vaikuttaisivat elämäämme. Silloin niistä voisi olla hyödyllistä tietää. Tai jospa pikkusiskoni päättääkin isona haluavansa opiskella maantiedettä tai meteorologiaa: toki hän silloin arvostaisi suuresti peruskoulussa saamaansa pohjatietoa. Itse en ainakaan ennen lukion loppuvaihetta tiennyt, mihin suuntaisin opiskelemaan.

Pystyn siis muotoilemaan ainakin pari luonnoksenomaista ja kömpelöä syytä kiinnostua niistäkin peruskoulun tarjoamista tiedonpalasista, joiden käyttökelpoisuutta ei kyseisellä hetkellä ehkä ymmärrä. Karu totuus on kuitenkin se, että ihmiskunnan hippusissa oleva tiedon määrä lisääntyy päivä päivältä (jos ei muuta, niin ainakin historiaa syntyy koko ajan lisää. Jollain periaatteilla ja jonkun auktoriteetilla koulussa opetettavia asioita on siis rajattava, eikä kaikkea mahdollisesti tärkeä mahdu opetussuunnitelmaan. Lisäksi voitaisiin argumentoida, että eikö tärkeiksi osoittautuvat asiat voi opiskella silloin, kun niiden tärkeys kunkin yksilön elämässä tulee ilmeiseksi.

Tarve jollekin tiedolle tai taidolle ei kuitenkaan takaa kykyä sen omaksumiseen. Sen tähden olisi hyvä jo kasvuiässä taata ihmisille mahdollisuus oppia tiedon etsimiseen, omaksumiseen ja soveltamiseen liittyviä periaatteita ja kysymyksenasetteluja. Tällaisia abstrakteja asioita on kuitenkin hyvin vaikea, ellei miltei mahdoton omaksua ilman käytännön esimerkkejä ja harjoitusta. Jotain asiatietoa kouluissa tulisi siis yleisten periaatteiden ja filosofisen pohdinnan lisäksi ja tukena opettaa.

Harhailevat ajatukseni ovat näin johtaneet minut kahden hämmentävän mietteen äärelle. Yksi: kouluissa tulisi opettaa jotain. Kaksi: saattaa loppujen lopuksi olla melko sama, mitä tämä "jotain" on. Nämä tuumat ovat samanaikaisesti sekä äärimmäisen kiehtovia että erittäin vaikeita. Ajatus koulusta, jossa oppilaat ja opettaja saisivat opetussuunnitelmien puuttuessa luoda yhdessä oman, täysin ainutlaatuisen oppisisällön, tuntuu herkulliselta. Vaikeus seuraa yhteiskunnallisen tason kysymyksistä: Mitä tapahtuisi opintojen vertailukelpoisuudelle? Miten kävisi ylioppilaskirjoitusten ja jatko-opintopaikkojen jakamisen? Realiteetit ampuvat päiväunia jalkaan, niin kuin yleensä.

Uskontunnustelu

Kokemusmaailmani koostuu asioista,
joista kenenkään kokemusmaailma ei saisi koostua:

mietinnöistä, kuinka seisomaan jätetty kahvi muodostaa
haihtuessaan kupin sisäpintaan samanmoisia merkkejä
kuin puiden vuosirenkaat ovat,

ja toisten ihmisten keskustelujen kuuntelemisesta

ja pimeyden seuraamisesta katseella
kerta toisensa jälkeen
nurkkaan asti.

Tämä näin, vaikka yritän ajatella asioita,
joilla oikeasti on väliä:
jokapäiväistä leipää ja syntien anteeksiantamista.

Vaikka yritän ja katsoessani
hämärän läpi nukkuvaa pikkusiskoani
muistan nuoren tytön, kauttaaltaan puhtaaksi tahratun.

Voi Luoja, kuinka minä haluan olla taas se tyttö
ja tietää, että vähän vielä kipua
voi sietää, aina vähän vielä kipua,
eikä koskaan sulkeutua lopullisesti.

Merkityksetön päättää lakata

Vaikeinta oli saada se lähtemään ilman puhelintaan. Jos se olisi tarkistanut kassinsa sivutaskun, minun olisi täytynyt kaivaa kännykkä kaapin alta, mihin olin vempeleen sujauttanut sen vessakäynnin aikana. Sitten minun olisi pitänyt sen kanssa ihmetellä, miten kummassa puhelin oli omatoimisesti hiipinyt piiloon, kun se kerran niin tarkkaan muisti pistäneensä kännyn kassiin odottamaan lähtöä. Ehkä olisin saanut sen epäilemään mielenterveyttään, mikä olisi ollut saavutus sinänsä. Tosin luulen, että se olisi löytänyt jonkin itseään tyydyttävän (jopa ilahduttavan) selityksen liikkuville esineille. Olisi varmasti.

Ei se kuitenkaan tarkistanut kassiaan ovella. Tein parhaani, ettei sille olisi tullut mieleenkään tehdä niin: suukotin, nyin kädestä ja leikin, etten halunnut sen lähtevän. Se nauroi ja lähti, pakkohan sen oli. Minä istuin sohvalle odottamaan. Tiesin, että jos se ei heti huomaisi omaisuutensa vajaavaisuutta, niin ei se takaisinkaan tulisi, vaan päättäisi selvitä iltaan asti ilman. Odotin viisi minuuttia. Tuntui, kuin olisin asettamassa viimeistä korttia huojuvan korttitalon huipulle. Anna vielä tämän onnistua, hoin mielessäni. Anna vielä tämän mennä kohdalleen ja olla niin kuin pitää. Odotin kymmenen minuuttia. Jos tämän kortin saan paikoilleen, tämän yhden vielä, niin sitten voin puhaltaa koko korttitalon kumoon. Odotettuani viisitoista minuuttia, vedin syvään henkeä ja kumarruin noukkimaan kännykän kaapin alta.

Istuin nojatuoliin, päästin virkamiesyskää muistuttavan kuivan rykäisyn ja korjasin ryhtiäni. Sitten etsin kännykän uumenista esille viestit. Puhelin oli uusi, joten viesteille oli paljon tilaa. Tekstareita oli monia, mutta kävin ne kaikki huolellisesti läpi. Sen mielenkiinnottomien kavereiden lähettämät lässytykset jätin rauhaan, vaikka jutut olivat toivottoman typeriä. Sellaiset vihan ja turhautumisen tunteet eivät olleet terveitä ja sen syövän olin päättänyt leikata itsestäni irti juuri nyt. Paras antaa vain olla. Hävitin vain itseni kirjoittamat. Onneksi se ei ollut niin sentimentaalista tyyppiä, että se olisi kirjoitellut vanhoja viestejä jonnekin ylös. Minun ei siis tarvinnut käydä läpi paperipinkkoja metsästäen epämääräisiä töhryjä.

Selattuani viestit läpi otin esille kyseiseen käyttöön tarkoitetun kosteuspyyhkeen ja pyyhin puhelimen puhtaaksi sormenjäljistä ja muista töhryistä. Kyllä se tietäisi, että minä olin kapineen pihistänyt, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli, ettei minusta jäänyt mitään merkkejä. Asettelin kännykän ruokapöydälle. Astuin pari askelta taaksepäin ja tarkkailin asetelmaa pää kenossa. Sitten palasin takaisin pöydän ääreen ja tyrkkäsin puhelinta vähän kulmasta saadakseni sen vieläkin suorempaan. Nyökkäsin tyytyväisenä ja tassuttelin avaamaan tietokoneen.

Sen tietokone ei ollut suojattu salasanalla, mikä oli etu minulle. Sähköpostin salasanan olin toki joutunut urkkimaan selville, mutta tuo nyt ei ollut homma eikä mikään. Sisäänkirjautumisen hetkeen ajoitetulla hellyyskohtauksella pääsee kyllä epäilyksiä herättämättä tarpeeksi lähelle seuraamaan sormien tanssia näppäimistöllä. Toimenpide pitää vain toistaa muutamaan otteeseen virhemarginaalin minimalisoimiseksi. Olin tehnyt tutkimustyöni huolellisesti ja pääsin ongelmitta sisälle sähköpostiin. Projektiani helpotti suunnattomasti, että se käytännön miehenä tietenkin hyödynsi palvelua, jolla se pääsi käsiksi kaikkiin sähköpostitileihinsä kerralla. Olin kirjoittanut ainakin kahteen niistä.

Aloin selata sähköposteja läpi samalla huolellisuudella kuin tekstiviestejäkin. Hävitin omat kirjoitukseni. Samalla tulin lukeneeksi tekstinpätkiä sieltä sun täältä. En voinut kuin pudistella päätäni ja jatkaa työtäni. Kuinka kukaan saattoi kuvitella, että nuo kahden ihmisen muodostamat merkkien ja tarkoitusten rakennelmat olisivat tuollaisinaan mitenkään yhteensoviteltavissa tai harmonisoitavissa? Kysymys oli yhtä kipeä ja merkityksetön kuin minuuteni. Kun sanoo vähemmän kuin pitäisi ja sekin on jotenkin liikaa, pitää tajuta luovuttaa.

Jatkoin. Olin käyttänyt työhöni jo tunteja. Ulkona hämärsi. Hieroin särkeviä silmiäni ja venyttelin hetken. Sitten tarkistin vielä Lähetetyt-kansion siltä varalta, että sinne olisi säästynyt sellaisia sen viestejä minulle, jossa olisi lainauksia omasta tekstistäni. Lopuksi suoritin tietokoneelle samanlaisen pyyhintäoperaation kuin kännykällekin. Sitä varten minun piti sytyttää valot. Oli jo pimeää.

Hain keittiöstä jakkaran, jolla yletyin kirjahyllyn korkeimmalle tasolle. Sieltä noukin käsiini puisen rasian, jossa tiesin sen pitävän harvoja ja valittuja säilyttämisen arvoisina pitämiään papereita. Etsin käsiini sille lähettämäni kirjeet ja kortit ja kiikutin ne keittiön lavuaariin. Etsin kaapista tulitikut ja ehdin jo sytyttää yhden, ennen kuin muistin jotain. Puhalsin tikun sammuksiin, hain jakkaran takaisin keittiöön ja kipusin poistamaan palohälyttimen paristot. Sitten sytytin uuden tikun ja pudotin sen ohuen paperikasan päälle. Seurasin liekkejä, kunnes olin tyytyväinen tuhon asteeseen ja laskin vettä päälle. Tulen sammuttua avasin ikkunat ilmanvaihtoa ajatellen ja lisäksi asetin pariston takaisin hälyttimeen. Turvallisuus ennen kaikkea.

Jäljellä oli enää tavaroideni kerääminen. Vaatteet ynnä muut olinkin jo pakannut. Kaivoin laukkuni esiin vaatekaapin perukoilta ja kiikutin sen kirjoituspöydän luo. Avasin alimmaisen laatikon ja noukin esiin vanhat päiväkirjani. Tuoreimpaan ei ollut ilmestynyt yhtään sanaa pitkään aikaan. Elin kirjoittamattoman historian pimeää ja sekavaa aikakautta. Pakkasin vihkoset laukkuuni. Laatikosta löytyi vielä sen minulle lähettämät kirjeet, jotka olin kornisti sitonut yhteen lilalla silkkinauhalla. Asettelin ne hellästi päällimmäiseksi laukkuuni ja suljin vetoketjun.

Kirjoituspöydän ylälaatikosta löysin valkoisen paperin ja kuivamustakynän. Nopeasti, mahdollisimman suurta huolimattomuutta tavoitellen, kirjoitin paperille viestin. Sitten tartuin laukkuuni ja vein sen eteiseen odottamaan. Suljin ikkunat ja sammutin valot. Jätin avaimen pöydälle kännykän viereen. Vedin takin päälleni ja kengät jalkaani. Laukkuineni astuin ulos ja painoin oven kiinni takanani.

Sisälle pimeään jäivät odottamaan viimeiset sanat, jotka koskaan tulisin siihen käyttämään:

"Mikä minulle on arvokasta, on Sinulle arvotonta. Sen käyttäminen Sinuun on siis tuhlausta, typeryyttä joka loppuu tähän. Älä sure. Jos en merkitse, jos merkkini eivät merkitse mitään, ei merkitse merkittömyyskään."

Tekstaripalsta 4

En haluais kuulua johonkin "ei ennen avioliittoa" tai "ei esiaviollista seksiä" porukkaan. Sellasta "ei ennen esiaviollista liittoa" liikettä voisin harkitakin.

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 3

Jos en viikkoon päivitä statustani, alkaa sivusto kysellä, mitä parhaillaan puuhaan. Uskomattoman imartelevaa! Joku on huomannut poissaoloni ja haluaa kiihkeästi tietää, mitä oikein olen tekemässä. Minusta ollaan kiinnostuneita ja välitetään. <3

Onni

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta saan kai silti tehdä sen nyt. Sisällä tosin nakertaa epämääräinen kokemus siitä, että blogeilla on jokin epävirallinen "parasta ennen" -päiväys, jonka mentyä menojaan jokainen itseään kunniottava kirjoittaja aloittaa määrätietoisesti uuden blogin, eikä enää vanhassaan turhia turise. Tämä kokemus ei kuitenkaan taida oikeasti pitää paikkaansa, ja vaikka pitäisikin, en ole itseäni kunnioitettava kirjoittaja, eikä bloggaamiseni suorittamista, joten tämä jatkuu nyt tästä näin...

Tämä Timon kirjoitus sai minut ajattelemaan onnellisuutta ja sitä, kuinka huomaan pohtivani silloin tällöin, olenko onnellinen. Kysymys taitaa olla sellainen, että sitä on kulttuurissamme vaikea välttää, vaikka suomalaiseen mentaliteettiin kuuluneekin myös synkistely (tai ainakin se, ettei satunnaisesti esiintyvää synkistelyä pidetä mitenkään dramaattisena tai erityistä huomiota vaativana olotilana). Viimeksi kysymys onnellisuudestani juolahti väsyneeseen mieleeni joskus viime viikolla.

Googletin juuri sanan "onni" ja sain ensimmäiseksi eteeni Positiivareiden aforismeja kukkivan sivuston. Tässä muutama valikoitu ajatus onnesta (olen myös kommentoinut niitä hieman, jottei menisi ihan pelkäksi plagioinniksi):

Onni on kuin suudelma, se täytyy antaa jotta sen vois ottaa. - Jaa, tämä lausunto perustuu ajatukseen siitä, että jakaminen ja toisille hyvän mielen/olon tuottaminen mahdollistaa oman onnellisuuden. Olemme varmasti monet käytännössä havainneet, että tämä ei välttämättä pidä paikkaansa: eräät porskuttavat täysin tyytyväisinä eteenpäin, vaikka kohtelisivat muita miten (tämän piti olla neutraali observaatio, mutta olisi vaatinut liikaa vaivaa pitää moralisoivaa sävyä etäällä). Voi tietysti yrittää argumentoida, ettei itsekäs tyytyväisyys ole yksinäisyytensä takia syvintä mahdollista onnellisuutta, mutta toisaalta milläpä sitä mittaisi.

Onni on niin hiljainen vieras että sen huomaa vasta kun se on jo poissa! - Lienee sukua ajatukselle siitä, ettei asioiden arvoa tajua, ennen kuin ne on menettänyt. Minulle tuollainen ajatuskuvio on jäänyt hieman vieraaksi, mistä lie johtuu... Ehken ole koskaan menettänyt mitään tarpeeksi arvokasta. Tai ehkä minulla ei ole koskaan mitään arvokasta ollutkaan. Tai ehkä olen vain niin arkisen tietoinen siitä tosiasiasta, etten varmaankaan ole tarpeeksi kiitollinen kaikista niistä kivoista asioista ja hienoista mahdollisuuksista, joita elämässäni on, että kyseinen ajattelumalli on pikemminkin itsestäänselvyys kuin mikään suuri oivallus.

Olen kuullut, että autuaita ovat puupäät, sillä vedenpaisumuksen koittaessa he saavat kellua. - En ole varmaan ihan väärässä, jos väitän, että tässä taas on taustalla "ignorance is bliss" tai "tieto lisää tuskaa" -tyylinen ajattelu. Totta onkin, että jonkinasteinen yksioikoisuus tuo mukanaan tiettyä keveyttä, joka varmaan mahdollistaa ilon monissa tilanteissa raskaan monimutkaisia ajatuskuvioita paremmin. Onko kepeys ja ilo sitten sama kuin onni? Itse olen pitänyt totuutta (jopa käsitteen määrittelyvaikeudet tiedostaen) eräänlaisena itseisarvona ja sen takia suhtautunut epäillen asioiden välttelemiseen paremman mielialan nimissä.

Onni on seisake liian vähän ja liian paljon välillä. - Hyvin buddhalaista, kultainen keskitie jne. Konsepti, joka on helppo omaksua, mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Eniten pähkäilyä minussa kuitenkin herätti seuraava aatos:

Onni on kuin pieni lapsi, joka nousee pöydälle nostaakseen lattialle pudonneen kynän. - Mitä kaikkea onni oikeastaan tämän vertauksen valossa on? Nousemista korkeuksiin, jotta voisi operoida alaspäin kurottaen, kun tarve vaatii? Vertikaalista liikettä? Asioiden tekemistä toisin kuin on tavanomaista, yltäkylläisesti liioitellen, hullunkurisesti? En tiedä, mutta jotain ajattelemisen aihetta tuossa on.

Spontaanisti käsitteellistetty vastaukseni viime viikolla esittämääni kysymykseen kuului: kyllä, olen onnellinen, vaikken tunnekaan sitä juuri nyt. En ihan tiedä, mistä tuo vastaus viestii. Sen pohtiminen on työn alla. Lähtökohtaisesti kiinnostavaa minusta kuitenkin on, että ilmeisesti onni on minulle jotain syvempää ja vakaampaa kuin tilapäiset tuntemukset. Näin päättelen siitä, että voin itselleni todeta olevani onnellinen, vaikkei siltä tunnukaan juuri nyt. Ehkä onni onkin minulle pikemminkin tietyt olosuhteet, joiden vallitessa on mahdollista kokea tyytyväisyyden ja ilon tunteita. Se selittäisi myös kysymyksenasettelun jokotai-luonteen: joko tietyt olosuhteet ovat voimassa ja tietyt edellytykset täyttyvät - tai sitten eivät. (Ehkä onni tässä suhteessa rinnastuu myös minun kokemusmaailmassani rakkauteen: se ei muodostu vaihtelevista tunteista vaan on pikemminkin tietyt olosuhteet, jonkinlainen yhteys tai side tai vuorovaikutuskanava, joka joko on... tai sitten ei. Mutta tuota minua ei huvita pohtia yhtään tämän enempää.)