Tekstaripalsta 4

En haluais kuulua johonkin "ei ennen avioliittoa" tai "ei esiaviollista seksiä" porukkaan. Sellasta "ei ennen esiaviollista liittoa" liikettä voisin harkitakin.

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 3

Jos en viikkoon päivitä statustani, alkaa sivusto kysellä, mitä parhaillaan puuhaan. Uskomattoman imartelevaa! Joku on huomannut poissaoloni ja haluaa kiihkeästi tietää, mitä oikein olen tekemässä. Minusta ollaan kiinnostuneita ja välitetään. <3

Onni

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta saan kai silti tehdä sen nyt. Sisällä tosin nakertaa epämääräinen kokemus siitä, että blogeilla on jokin epävirallinen "parasta ennen" -päiväys, jonka mentyä menojaan jokainen itseään kunniottava kirjoittaja aloittaa määrätietoisesti uuden blogin, eikä enää vanhassaan turhia turise. Tämä kokemus ei kuitenkaan taida oikeasti pitää paikkaansa, ja vaikka pitäisikin, en ole itseäni kunnioitettava kirjoittaja, eikä bloggaamiseni suorittamista, joten tämä jatkuu nyt tästä näin...

Tämä Timon kirjoitus sai minut ajattelemaan onnellisuutta ja sitä, kuinka huomaan pohtivani silloin tällöin, olenko onnellinen. Kysymys taitaa olla sellainen, että sitä on kulttuurissamme vaikea välttää, vaikka suomalaiseen mentaliteettiin kuuluneekin myös synkistely (tai ainakin se, ettei satunnaisesti esiintyvää synkistelyä pidetä mitenkään dramaattisena tai erityistä huomiota vaativana olotilana). Viimeksi kysymys onnellisuudestani juolahti väsyneeseen mieleeni joskus viime viikolla.

Googletin juuri sanan "onni" ja sain ensimmäiseksi eteeni Positiivareiden aforismeja kukkivan sivuston. Tässä muutama valikoitu ajatus onnesta (olen myös kommentoinut niitä hieman, jottei menisi ihan pelkäksi plagioinniksi):

Onni on kuin suudelma, se täytyy antaa jotta sen vois ottaa. - Jaa, tämä lausunto perustuu ajatukseen siitä, että jakaminen ja toisille hyvän mielen/olon tuottaminen mahdollistaa oman onnellisuuden. Olemme varmasti monet käytännössä havainneet, että tämä ei välttämättä pidä paikkaansa: eräät porskuttavat täysin tyytyväisinä eteenpäin, vaikka kohtelisivat muita miten (tämän piti olla neutraali observaatio, mutta olisi vaatinut liikaa vaivaa pitää moralisoivaa sävyä etäällä). Voi tietysti yrittää argumentoida, ettei itsekäs tyytyväisyys ole yksinäisyytensä takia syvintä mahdollista onnellisuutta, mutta toisaalta milläpä sitä mittaisi.

Onni on niin hiljainen vieras että sen huomaa vasta kun se on jo poissa! - Lienee sukua ajatukselle siitä, ettei asioiden arvoa tajua, ennen kuin ne on menettänyt. Minulle tuollainen ajatuskuvio on jäänyt hieman vieraaksi, mistä lie johtuu... Ehken ole koskaan menettänyt mitään tarpeeksi arvokasta. Tai ehkä minulla ei ole koskaan mitään arvokasta ollutkaan. Tai ehkä olen vain niin arkisen tietoinen siitä tosiasiasta, etten varmaankaan ole tarpeeksi kiitollinen kaikista niistä kivoista asioista ja hienoista mahdollisuuksista, joita elämässäni on, että kyseinen ajattelumalli on pikemminkin itsestäänselvyys kuin mikään suuri oivallus.

Olen kuullut, että autuaita ovat puupäät, sillä vedenpaisumuksen koittaessa he saavat kellua. - En ole varmaan ihan väärässä, jos väitän, että tässä taas on taustalla "ignorance is bliss" tai "tieto lisää tuskaa" -tyylinen ajattelu. Totta onkin, että jonkinasteinen yksioikoisuus tuo mukanaan tiettyä keveyttä, joka varmaan mahdollistaa ilon monissa tilanteissa raskaan monimutkaisia ajatuskuvioita paremmin. Onko kepeys ja ilo sitten sama kuin onni? Itse olen pitänyt totuutta (jopa käsitteen määrittelyvaikeudet tiedostaen) eräänlaisena itseisarvona ja sen takia suhtautunut epäillen asioiden välttelemiseen paremman mielialan nimissä.

Onni on seisake liian vähän ja liian paljon välillä. - Hyvin buddhalaista, kultainen keskitie jne. Konsepti, joka on helppo omaksua, mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Eniten pähkäilyä minussa kuitenkin herätti seuraava aatos:

Onni on kuin pieni lapsi, joka nousee pöydälle nostaakseen lattialle pudonneen kynän. - Mitä kaikkea onni oikeastaan tämän vertauksen valossa on? Nousemista korkeuksiin, jotta voisi operoida alaspäin kurottaen, kun tarve vaatii? Vertikaalista liikettä? Asioiden tekemistä toisin kuin on tavanomaista, yltäkylläisesti liioitellen, hullunkurisesti? En tiedä, mutta jotain ajattelemisen aihetta tuossa on.

Spontaanisti käsitteellistetty vastaukseni viime viikolla esittämääni kysymykseen kuului: kyllä, olen onnellinen, vaikken tunnekaan sitä juuri nyt. En ihan tiedä, mistä tuo vastaus viestii. Sen pohtiminen on työn alla. Lähtökohtaisesti kiinnostavaa minusta kuitenkin on, että ilmeisesti onni on minulle jotain syvempää ja vakaampaa kuin tilapäiset tuntemukset. Näin päättelen siitä, että voin itselleni todeta olevani onnellinen, vaikkei siltä tunnukaan juuri nyt. Ehkä onni onkin minulle pikemminkin tietyt olosuhteet, joiden vallitessa on mahdollista kokea tyytyväisyyden ja ilon tunteita. Se selittäisi myös kysymyksenasettelun jokotai-luonteen: joko tietyt olosuhteet ovat voimassa ja tietyt edellytykset täyttyvät - tai sitten eivät. (Ehkä onni tässä suhteessa rinnastuu myös minun kokemusmaailmassani rakkauteen: se ei muodostu vaihtelevista tunteista vaan on pikemminkin tietyt olosuhteet, jonkinlainen yhteys tai side tai vuorovaikutuskanava, joka joko on... tai sitten ei. Mutta tuota minua ei huvita pohtia yhtään tämän enempää.)

Runotorstai: Mörkö

Älä, hulluko olet?
Lopeta lopeta lopeta.

Kädet huitovat käsiä pois,
estävät estämisen.

Katson kauhuissani minua synnyttänyttä naista.
En ole koskaan nähnyt hänellä ilmettä sellaista,
enkä muuten kellään muullakaan,
enkä koskaan nähdä haluakaan.

Täydellinen, nerokkaan yksinkertainen
järjettömäksi pirstoutuvan todellisuuden
metafora, metahoro, metanoro.
Mikä minä olen kenellekään selittämään
eettisyyttä selkokielellä?

Avoimia kirjeitä

Entiselle poikaystävälle:

Moi pulla,

Vastailin aiemmin tänään Facebookissa leikkimielisen 'Have you ever'-pelin kysymyksiin. Kysymyksen "Have you ever fallen in love over the internet?" kohdalla koko ohjelma tilttasi. Myös kaikki aiemmat vastaukseni katosivat jonnekin. Olen ajatellut sinua siitä asti. Mieleni tekisi kirjoittaa sinulle, ainakin luulen niin, mutta mitä ihmettä minä saattaisin sillä kuvitella saavuttavani?

Yritin jaksaa sinun satunnaisia yhteydenottojasi mahdollisimman pitkään. Ja jaksoinkin, niin kauan kuin koin olevani sinulle sen velkaa. Enää en jaksa. Sinun "miten saatoit tehdä minulle tämän" -viestisi kuluttivat minut loppuun, koska sinulla ei koskaan ole oikeasti ollut valmiutta kuulla vastausta tuohon kysymykseen. Alan olla itsekin epävarma sen suhteen, mitä oikeastaan sinulle tein. Huomasin taannoin sinun kertovan eräällä foorumilla toipuvasi ikävästä erosta, jonka yhteydessä ex-kihlattusi petti sinut pahemmin kuin kukaan uskoisi. Kröhöm. Alkaa kaduttaa, etten harrastanut irtoseksiä selkäsi takana paria vuotta ja sitten vienyt kaikkia rahojasi ja luottokelpoisuuttasi kaupan päälle. Ehkä sitten todella ansaitsisin tuollaisen kunniamaininnan.

Tämä vihaisuuteni on surun naapuri. Pelkän surun kanssa en varmaan jaksaisi. Tiedän, että sinäkin olet ollut surullinen. Hitto vie, voin jopa selittää käytöksesi sangen nätisti surutyön vaiheiden kautta: siinä on asian kieltämistä, vihaa, kaupankäyntiä, koko setti... ehkä viimein lähentelet hyväksyntää. Ei tietynlaisen suhteen päättyminen ole mikään kuolema. Miksi sinun pitää olla tuollainen tollo ja luovuttaa ja antaa sen olla sellainen? Miksi sinun pitää tappaa minut? Miksi sinä pakotat minut tappamaan itsesi? On repivää ikävöidä jotakuta, jonka olemassaolon yrittää samalla kieltää. Ihan kuin olisit minulle kaksi eri ihmistä. Ehkä olen viimein oppinut olemaan pirstomatta omaa minuuttani ja sen hinta on muiden yksilöiden pirstominen. (Voi luoja, sinä et edes ymmärtäisi tästä mitään.)

Sinulle oli vaikea kommunikoida, kun olimme erossa. Siitä tuli niin epämiellyttävää, että aloin vältellä sitä, menetin kosketukseni sinuun ja lopulta koin olevani aivan yksin. Loppuvaiheessa kirjoitin sinulle joskus viesteissäni asioista, jotka minua suhteessamme häiritsivät ja joiden kanssa en halunnut elää. Hermostuit kovasti, koit minun uhkailevan sinua erolla. Vakuutin sinulle, että niin kauan kuin olet valmis käsittelemään kanssani asioita, meillä ei ole eikä tule olemaan mitään syytä hypätä johonkin eroajatukseen. Mutta honey, tuohon kiteytyy nyt kaksi asiaa, jotka haluan tämän yhden kerran kirjata virallisesti ylös:

a) Sinä et halunnut käsitellä. Kerrottuani miten minua ahdisti ja mitä olin tehnyt, annoit minulle kuukauden aikaa kertoa sinulle, milloin aion muuttaa luoksesi (jos aion). Harkinta-aikana et ensin halunnut edes puhua kanssani, et tuhlata energiaa asiaan, joka ei välttämättä muotoutuisi sellaiseksi kuin haluat. Käänsit minulle selkäsi ja jätit keräilemään palasia. Luulitko todella, että pystyisin siihen aivan yksin?

b) Kun kerroin, etten koe pystyväni sitoutumaan aikatauluihisi ja suunnitelmiisi, sinä jätit minut. Tämä on asia, jonka tunnut onnellisesti unohtaneen sen jälkeen, kun päätit haluta minut takaisin (ja siinäpä se kaupantekovaihe). Sitä ennen (ja sen jälkeen) et halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Luulitko todella, että olisin hyvillä mielin voinut mennä takaisin yksiin henkilön kanssa, joka oli kaikilla käytännön toimillaan osoittanut, ettei minulla ole hänelle mitään arvoa minään muuna kuin pikku vaimokkeena?

Vituttaa olla näin vittuuntunut. Vituttaa surra ja ikävöidä. Sinä vitutat minua. Olet aina vituttanut ja tulet ehkä aina vituttamaankin. Voi vittu.

---

Entisen poikaystävän (toinen ex kuin yllä) tyttöystävälle:

Moi marjuska,

Oli kiva, kun tulit juttelemaan minulle tänään yliopistolla. Olin varmaan hieman nuutunut ja poissaolava, niin kuin usein olen, tiedäthän. Olisi silti ollut mukava puhua pidempäänkin. Tehdään se joku toinen kerta, kun molemmilla on vähemmän kiire.

Erottuamme muistelin lämmöllä sitä iltaa, jolloin suhteenne oli katkolla ja tulit käymään luonani ihan omin päin. Oli virkistävää olla kontaktissa juuri sinuun, vailla välikäsiä. Oli ihanaa, että halusit edelleen olla tekemisissä kanssani, vaikken enää ollut olosuhde sosiaalisessa elämässäsi. Olet halunnut kohdata minut ihmisenä, pyrkinyt siihen. Sen tähden kunnioitan sinua enemmän kuin ehkä ymmärrätkään. Lukiossa olin tekemisissä yhden tytön kanssa, joka hengasi saman perheen vesan kanssa kuin minäkin. Sitten heille tuli välirikko. Minä sanoin tytölle ruokalassa, että toivottavasti me voimme silti pysyä samanlaisissa väleissä kuin ennenkin. Hän myötäili... eikä enää koskaan sen jälkeen suhtautunut minuun samalla välittömyydellä. (Ja miksi minä tuotakin ikivanhaa juttua vielä muistelen?)

Olen miettinyt voisinko tehdä jotain kohentaakseni olotilaasi, mutta ei minulla taida olla paljon muuta tarjottavaa kuin seurani satunnaisesti tulevaisuudessakin. Voi jos voisin ottaa jotain mentaalisia kuvia niistä ilmeistä ja ilmaisuista, joita hänestä kumpuaa, kun hän puhuu sinusta ollessasi muualla, ja välittää ne sitten sinulle. Se on rakkautta, ystävä hyvä. Koita jaksaa.

---

Tuoreelle säädölle:

Moi mumu,

Ajattelen sinua jatkuvalla syötöllä. Olisi tosi mukavaa, jos ajatukseni olisivat yhtään keveämpiä. Yhtä kepeitä, kuin minä olen, kun saat minut nauramaan. Luojan kiitos, että sitä tapahtuu niin usein :) (hymiö!).

Huomaan itsessäni edelleen paljon syyllisyyttä. Sinun ei pitäisi joutua tekemisiin jonkun kanssa, jolla on elämä näin retuperällä ja edellinen suhde (mitä ilmeisemmin, haa) edelleen työstettävänä. Mutta olen väsynyt tekemään ratkaisuja puolestasi. Saat ihan itse päättää, mitä joudut ja mitä et.

Pyrin itsekin kuuntelemaan omia tarpeitani ja haluamisiani. Ei se tavallaan ole edes hankalaa, sillä kun huomaan stressaavani sitä, mitä sinä minusta mahdollisesti ajattelet, ärsyynnyn ja ahdistun melkoisesti. En halua löytää itseäni samasta tilanteesta kuin aiemmin, en tehdä samoja virheitä. Enkä todellakaan halua tehdä niitä sinun kanssasi.

Sinun kanssasi minä haluan jotain aivan muuta.

---

Perheelle:

Äiti, minä kiitän sinua kaikesta tuesta ja annan anteeksi ne kerrat, jolloin en ole sitä saanut. Jälkimmäisiä on kuitenkin vähemmän. Olen pettynyt sinuun(kin), totta, mutta niin kai jokainen lapsi pettyy, kun viimein kohtaa sen tosiasian, etteivät hänen vanhempansa ole täydellisiä. Sinä jouluna, kun minä sen kohtasin, istuin vanhassa huoneessani ja itkin, sitten hyväksyin ja lähdin taas liikkeelle.

Isä, pahoittelen kovasti sitä, että elämäni varmasti joskus vaikuttaa silmiisi kovin sekasortoiselta, ja vielä enemmän sitä, että usein se on oikeasti ollut juurikin sitä. Mutta kun tässä joku päivä vielä saan asiat mallilleen, niin siitä saan kuitenkin paljolti kiittää myös sinua. Pieni potku persauksiin tai realistinen tilannekatsaus ei sopivissa (lue: hellissä) määrin ole kuitenkaan yhtään huonompi juttu.

Isäpuoli, näin viime yönä unta siitä, että olimme autossa hakemassa pitsaa ja sinä sanoit: "Meidän täytyy hoitaa homma yhteispelillä." Hassua, olet luultavasti ainut, jonka olen joskus hetken huumassa toivonut kuolleeksi, ja silti sinussa jollain kierolla tapaa ruumiillistuu elämän realiteetit: liike, ravinto ja samassa veneessä oleminen.

Isoveli, sinä olet ihan omanlaisesi. Jos sisäpuolesi on yhtään niin tasainen ja lämpimän huumorintajuinen kuin ulkopuolesi, niin olet yksi onnekkaimmista ihmisistä, jonka tunnen. Jos ei, niin voit kyllä kertoa.

Pikkuveli, olen iloinen, että olet menossa naimisiin ja uskot asioihin. Ihmettelit kerran, mitä minä Jumalasta ja rakkaudesta muka välitän. Olihan se vitsi? Muutoin sinulla on kovin outo kuva siskostasi.

P-vaavi, mä olen puoliksi sun isosisko ja puoliksi sun pikkuäiti, joohan?

Antakaa anteeksi kaikki heikkouteni ja kömmähdykseni. Olen pyrkinyt kohtelemaan teitä rehellisyydellä ja kunnioituksella, ja niiltä osin kuin olen epäonnistunut, syy on omani.

---

Työkavereille ja gradu-seminaarilaisille:

Hyvät kollegat,
On kovin ikävää, että teidän piti tutustua minuun juuri viime syksynä, joka oli yksi tämänastisen elämäni rankimmista. Olen minä yleensäkin aika blondi, mutta en ehkä ihan niin omissa maailmoissani ja hidas ymmärtämään. Jos annatte vielä hieman aikaa, olen ihan varma, että minustakin löytyy jotain hyödyllistä. Teiltä olen jo oppinut vaikka mitä arvokasta.

---

Tuntemattomille:

Moi muukalainen,
hei ponnaripäätyttö, hei lökäpöksypoika, hei pukumies, hei meikattu täti. Tänään katselin sinua ja mietin millaista elämää elät. Pohdin, mitä kaikkea oletkaan kokenut, mitä en ole tullut edes ajatelleeksi, ja mitä kaikkea olenkaan ajatellut, mitä sinä et varmaan koskaan tule kokemaan. Pidätkö itsestäsi vai toivotko olevasi joku muu? Tunnetko minuutesi joskus liukenevan tyhjyyteen, koetko omaavasi ytimen egon villien pöheikköjen keskellä? Toivon, että tunnet itsesi. Toivon, että saat kokea ystävyyttä. Toivon, että tunnet merkitystä. Toivon hyvää.

Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 2

Olen niin iloinen. Jotkut ihmiset olen tuntenut jo vuosia ja nyt viimein voimme olla ystäviä. Toisia ihmisiä en ole edes nähnyt vuosiin, mutta hekin haluavat olla ystäviäni. Jopa jotkut henkilöt, joita en ole tavannut koskaan haluavat olla ystäviäni ja tökkiä minua tuttavallisesti. Näitä tapauksia saattaa olla ihan Amerikoista asti ja jostain syystä ne ovat kaikki miespuolisia. Vastakkainen sukupuoli näyttäisi olevan ihanan ennakkoluulotonta, mitä tulee ystävystymiseen! Oi onnea. Tunnen olevani niin suosittu ja rakastettu.

Kolahtaako

Eilen työn ohessa blogeja tavaillessani ajattelin ihmisten suhtautumista vaikeuksiin ja erilaisia näkemyksiä liittyen selviytymiseen. Ajattelin tässä mainostaa erilaisia näkökulmia asiaan (ja samalla muutamia lukemistooni kuuluvia blogeja).

Tässä ensimmäisenä Survivor Master Brim, joka sinnittelee henkilökohtaisten vastoinkäymistensä kanssa. Kyseessä on aika rankka kisa, jossa joukkueelle on jaettu kovin kitsaasti kalastusvälineitä, tulentekotarvikkeita ja muuta rekvisiittaa, mutta sillä vähällä pyritään hampaita kiristellen tekemään parhaansa ja lukijat saavat jännittää, ettei lyhty vain sammu lopullisesti.

Madamoiselle Vosges puolestaan pohtii elegantisti henkilökohtaisten draamojen lieventymistä avaruudellisessa perspektiivissä. Minulla on eräs ystävä, jolle voisin vinkata tästä blogista siinä toivossa, että hän alkaisi ensin lukea sitä, sitten kommentoida ja lopulta pokaisi kirjoittajan, niin että pääsisin itsekin tutustumaan...

Dorian K kamppailee arkisten ongelmien kanssa ja löytää lohtua siitä ajatuksesta, ettei sentään (onneksi) elä ikuisesti. Tristan yrittää omalla tahollaan selvitä sen kanssa, mitä hänen persoonastaan ja selviytymiskeinoistaan (hänen tulkintansa mukaan) vihjattiin.

Ja jottei karu totuus unohtuisi, tässä vielä muistutus siitä, että joillain ihmisillä selviytyminen koskee aivan perustarpeita...