Saunon joskus 12-vuotiaan pikkusiskoni kanssa ja kyseisen nuoren neidin keskustelunavaukset jäävät usein pyörimään päähäni. Viime viikonloppuna hän ilmoitti minulle, ettei aina ihan jaksaisi istua ympäntunnilla (tiedoksi niille, joiden sanavarastosta nykyisen alakoulun termistö ei muodosta merkittävää osaa: ymppä tarkoittaa ympäristöoppia). Esitin hyvänä keskustelukumppanina tietenkin jatkokysymyksen ja ihmettelin, mikä niissä ympäntunneissa niin ikävää on. Pikkusiskoni tunnusti, etteivät häntä jaksa kiinnostaa pasaatituulet. Äkkiseltään en osannut mainita yhtäkään syytä, miksi niiden pitäisi häntä kiinnostaa.
Mielessäni kävi, että ehkä pasaatituulet koskettaisivat siskoani (ja minua itseäni) enemmän, jos oleskelisimme alueella, jossa ne vaikuttaisivat elämäämme. Silloin niistä voisi olla hyödyllistä tietää. Tai jospa pikkusiskoni päättääkin isona haluavansa opiskella maantiedettä tai meteorologiaa: toki hän silloin arvostaisi suuresti peruskoulussa saamaansa pohjatietoa. Itse en ainakaan ennen lukion loppuvaihetta tiennyt, mihin suuntaisin opiskelemaan.
Pystyn siis muotoilemaan ainakin pari luonnoksenomaista ja kömpelöä syytä kiinnostua niistäkin peruskoulun tarjoamista tiedonpalasista, joiden käyttökelpoisuutta ei kyseisellä hetkellä ehkä ymmärrä. Karu totuus on kuitenkin se, että ihmiskunnan hippusissa oleva tiedon määrä lisääntyy päivä päivältä (jos ei muuta, niin ainakin historiaa syntyy koko ajan lisää. Jollain periaatteilla ja jonkun auktoriteetilla koulussa opetettavia asioita on siis rajattava, eikä kaikkea mahdollisesti tärkeä mahdu opetussuunnitelmaan. Lisäksi voitaisiin argumentoida, että eikö tärkeiksi osoittautuvat asiat voi opiskella silloin, kun niiden tärkeys kunkin yksilön elämässä tulee ilmeiseksi.
Tarve jollekin tiedolle tai taidolle ei kuitenkaan takaa kykyä sen omaksumiseen. Sen tähden olisi hyvä jo kasvuiässä taata ihmisille mahdollisuus oppia tiedon etsimiseen, omaksumiseen ja soveltamiseen liittyviä periaatteita ja kysymyksenasetteluja. Tällaisia abstrakteja asioita on kuitenkin hyvin vaikea, ellei miltei mahdoton omaksua ilman käytännön esimerkkejä ja harjoitusta. Jotain asiatietoa kouluissa tulisi siis yleisten periaatteiden ja filosofisen pohdinnan lisäksi ja tukena opettaa.
Harhailevat ajatukseni ovat näin johtaneet minut kahden hämmentävän mietteen äärelle. Yksi: kouluissa tulisi opettaa jotain. Kaksi: saattaa loppujen lopuksi olla melko sama, mitä tämä "jotain" on. Nämä tuumat ovat samanaikaisesti sekä äärimmäisen kiehtovia että erittäin vaikeita. Ajatus koulusta, jossa oppilaat ja opettaja saisivat opetussuunnitelmien puuttuessa luoda yhdessä oman, täysin ainutlaatuisen oppisisällön, tuntuu herkulliselta. Vaikeus seuraa yhteiskunnallisen tason kysymyksistä: Mitä tapahtuisi opintojen vertailukelpoisuudelle? Miten kävisi ylioppilaskirjoitusten ja jatko-opintopaikkojen jakamisen? Realiteetit ampuvat päiväunia jalkaan, niin kuin yleensä.
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
perjantai 31. lokakuuta 2008
Uskontunnustelu
Kokemusmaailmani koostuu asioista,
joista kenenkään kokemusmaailma ei saisi koostua:
mietinnöistä, kuinka seisomaan jätetty kahvi muodostaa
haihtuessaan kupin sisäpintaan samanmoisia merkkejä
kuin puiden vuosirenkaat ovat,
ja toisten ihmisten keskustelujen kuuntelemisesta
ja pimeyden seuraamisesta katseella
kerta toisensa jälkeen
nurkkaan asti.
Tämä näin, vaikka yritän ajatella asioita,
joilla oikeasti on väliä:
jokapäiväistä leipää ja syntien anteeksiantamista.
Vaikka yritän ja katsoessani
hämärän läpi nukkuvaa pikkusiskoani
muistan nuoren tytön, kauttaaltaan puhtaaksi tahratun.
Voi Luoja, kuinka minä haluan olla taas se tyttö
ja tietää, että vähän vielä kipua
voi sietää, aina vähän vielä kipua,
eikä koskaan sulkeutua lopullisesti.
joista kenenkään kokemusmaailma ei saisi koostua:
mietinnöistä, kuinka seisomaan jätetty kahvi muodostaa
haihtuessaan kupin sisäpintaan samanmoisia merkkejä
kuin puiden vuosirenkaat ovat,
ja toisten ihmisten keskustelujen kuuntelemisesta
ja pimeyden seuraamisesta katseella
kerta toisensa jälkeen
nurkkaan asti.
Tämä näin, vaikka yritän ajatella asioita,
joilla oikeasti on väliä:
jokapäiväistä leipää ja syntien anteeksiantamista.
Vaikka yritän ja katsoessani
hämärän läpi nukkuvaa pikkusiskoani
muistan nuoren tytön, kauttaaltaan puhtaaksi tahratun.
Voi Luoja, kuinka minä haluan olla taas se tyttö
ja tietää, että vähän vielä kipua
voi sietää, aina vähän vielä kipua,
eikä koskaan sulkeutua lopullisesti.
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Merkityksetön päättää lakata
Vaikeinta oli saada se lähtemään ilman puhelintaan. Jos se olisi tarkistanut kassinsa sivutaskun, minun olisi täytynyt kaivaa kännykkä kaapin alta, mihin olin vempeleen sujauttanut sen vessakäynnin aikana. Sitten minun olisi pitänyt sen kanssa ihmetellä, miten kummassa puhelin oli omatoimisesti hiipinyt piiloon, kun se kerran niin tarkkaan muisti pistäneensä kännyn kassiin odottamaan lähtöä. Ehkä olisin saanut sen epäilemään mielenterveyttään, mikä olisi ollut saavutus sinänsä. Tosin luulen, että se olisi löytänyt jonkin itseään tyydyttävän (jopa ilahduttavan) selityksen liikkuville esineille. Olisi varmasti.
Ei se kuitenkaan tarkistanut kassiaan ovella. Tein parhaani, ettei sille olisi tullut mieleenkään tehdä niin: suukotin, nyin kädestä ja leikin, etten halunnut sen lähtevän. Se nauroi ja lähti, pakkohan sen oli. Minä istuin sohvalle odottamaan. Tiesin, että jos se ei heti huomaisi omaisuutensa vajaavaisuutta, niin ei se takaisinkaan tulisi, vaan päättäisi selvitä iltaan asti ilman. Odotin viisi minuuttia. Tuntui, kuin olisin asettamassa viimeistä korttia huojuvan korttitalon huipulle. Anna vielä tämän onnistua, hoin mielessäni. Anna vielä tämän mennä kohdalleen ja olla niin kuin pitää. Odotin kymmenen minuuttia. Jos tämän kortin saan paikoilleen, tämän yhden vielä, niin sitten voin puhaltaa koko korttitalon kumoon. Odotettuani viisitoista minuuttia, vedin syvään henkeä ja kumarruin noukkimaan kännykän kaapin alta.
Istuin nojatuoliin, päästin virkamiesyskää muistuttavan kuivan rykäisyn ja korjasin ryhtiäni. Sitten etsin kännykän uumenista esille viestit. Puhelin oli uusi, joten viesteille oli paljon tilaa. Tekstareita oli monia, mutta kävin ne kaikki huolellisesti läpi. Sen mielenkiinnottomien kavereiden lähettämät lässytykset jätin rauhaan, vaikka jutut olivat toivottoman typeriä. Sellaiset vihan ja turhautumisen tunteet eivät olleet terveitä ja sen syövän olin päättänyt leikata itsestäni irti juuri nyt. Paras antaa vain olla. Hävitin vain itseni kirjoittamat. Onneksi se ei ollut niin sentimentaalista tyyppiä, että se olisi kirjoitellut vanhoja viestejä jonnekin ylös. Minun ei siis tarvinnut käydä läpi paperipinkkoja metsästäen epämääräisiä töhryjä.
Selattuani viestit läpi otin esille kyseiseen käyttöön tarkoitetun kosteuspyyhkeen ja pyyhin puhelimen puhtaaksi sormenjäljistä ja muista töhryistä. Kyllä se tietäisi, että minä olin kapineen pihistänyt, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli, ettei minusta jäänyt mitään merkkejä. Asettelin kännykän ruokapöydälle. Astuin pari askelta taaksepäin ja tarkkailin asetelmaa pää kenossa. Sitten palasin takaisin pöydän ääreen ja tyrkkäsin puhelinta vähän kulmasta saadakseni sen vieläkin suorempaan. Nyökkäsin tyytyväisenä ja tassuttelin avaamaan tietokoneen.
Sen tietokone ei ollut suojattu salasanalla, mikä oli etu minulle. Sähköpostin salasanan olin toki joutunut urkkimaan selville, mutta tuo nyt ei ollut homma eikä mikään. Sisäänkirjautumisen hetkeen ajoitetulla hellyyskohtauksella pääsee kyllä epäilyksiä herättämättä tarpeeksi lähelle seuraamaan sormien tanssia näppäimistöllä. Toimenpide pitää vain toistaa muutamaan otteeseen virhemarginaalin minimalisoimiseksi. Olin tehnyt tutkimustyöni huolellisesti ja pääsin ongelmitta sisälle sähköpostiin. Projektiani helpotti suunnattomasti, että se käytännön miehenä tietenkin hyödynsi palvelua, jolla se pääsi käsiksi kaikkiin sähköpostitileihinsä kerralla. Olin kirjoittanut ainakin kahteen niistä.
Aloin selata sähköposteja läpi samalla huolellisuudella kuin tekstiviestejäkin. Hävitin omat kirjoitukseni. Samalla tulin lukeneeksi tekstinpätkiä sieltä sun täältä. En voinut kuin pudistella päätäni ja jatkaa työtäni. Kuinka kukaan saattoi kuvitella, että nuo kahden ihmisen muodostamat merkkien ja tarkoitusten rakennelmat olisivat tuollaisinaan mitenkään yhteensoviteltavissa tai harmonisoitavissa? Kysymys oli yhtä kipeä ja merkityksetön kuin minuuteni. Kun sanoo vähemmän kuin pitäisi ja sekin on jotenkin liikaa, pitää tajuta luovuttaa.
Jatkoin. Olin käyttänyt työhöni jo tunteja. Ulkona hämärsi. Hieroin särkeviä silmiäni ja venyttelin hetken. Sitten tarkistin vielä Lähetetyt-kansion siltä varalta, että sinne olisi säästynyt sellaisia sen viestejä minulle, jossa olisi lainauksia omasta tekstistäni. Lopuksi suoritin tietokoneelle samanlaisen pyyhintäoperaation kuin kännykällekin. Sitä varten minun piti sytyttää valot. Oli jo pimeää.
Hain keittiöstä jakkaran, jolla yletyin kirjahyllyn korkeimmalle tasolle. Sieltä noukin käsiini puisen rasian, jossa tiesin sen pitävän harvoja ja valittuja säilyttämisen arvoisina pitämiään papereita. Etsin käsiini sille lähettämäni kirjeet ja kortit ja kiikutin ne keittiön lavuaariin. Etsin kaapista tulitikut ja ehdin jo sytyttää yhden, ennen kuin muistin jotain. Puhalsin tikun sammuksiin, hain jakkaran takaisin keittiöön ja kipusin poistamaan palohälyttimen paristot. Sitten sytytin uuden tikun ja pudotin sen ohuen paperikasan päälle. Seurasin liekkejä, kunnes olin tyytyväinen tuhon asteeseen ja laskin vettä päälle. Tulen sammuttua avasin ikkunat ilmanvaihtoa ajatellen ja lisäksi asetin pariston takaisin hälyttimeen. Turvallisuus ennen kaikkea.
Jäljellä oli enää tavaroideni kerääminen. Vaatteet ynnä muut olinkin jo pakannut. Kaivoin laukkuni esiin vaatekaapin perukoilta ja kiikutin sen kirjoituspöydän luo. Avasin alimmaisen laatikon ja noukin esiin vanhat päiväkirjani. Tuoreimpaan ei ollut ilmestynyt yhtään sanaa pitkään aikaan. Elin kirjoittamattoman historian pimeää ja sekavaa aikakautta. Pakkasin vihkoset laukkuuni. Laatikosta löytyi vielä sen minulle lähettämät kirjeet, jotka olin kornisti sitonut yhteen lilalla silkkinauhalla. Asettelin ne hellästi päällimmäiseksi laukkuuni ja suljin vetoketjun.
Kirjoituspöydän ylälaatikosta löysin valkoisen paperin ja kuivamustakynän. Nopeasti, mahdollisimman suurta huolimattomuutta tavoitellen, kirjoitin paperille viestin. Sitten tartuin laukkuuni ja vein sen eteiseen odottamaan. Suljin ikkunat ja sammutin valot. Jätin avaimen pöydälle kännykän viereen. Vedin takin päälleni ja kengät jalkaani. Laukkuineni astuin ulos ja painoin oven kiinni takanani.
Sisälle pimeään jäivät odottamaan viimeiset sanat, jotka koskaan tulisin siihen käyttämään:
"Mikä minulle on arvokasta, on Sinulle arvotonta. Sen käyttäminen Sinuun on siis tuhlausta, typeryyttä joka loppuu tähän. Älä sure. Jos en merkitse, jos merkkini eivät merkitse mitään, ei merkitse merkittömyyskään."
Ei se kuitenkaan tarkistanut kassiaan ovella. Tein parhaani, ettei sille olisi tullut mieleenkään tehdä niin: suukotin, nyin kädestä ja leikin, etten halunnut sen lähtevän. Se nauroi ja lähti, pakkohan sen oli. Minä istuin sohvalle odottamaan. Tiesin, että jos se ei heti huomaisi omaisuutensa vajaavaisuutta, niin ei se takaisinkaan tulisi, vaan päättäisi selvitä iltaan asti ilman. Odotin viisi minuuttia. Tuntui, kuin olisin asettamassa viimeistä korttia huojuvan korttitalon huipulle. Anna vielä tämän onnistua, hoin mielessäni. Anna vielä tämän mennä kohdalleen ja olla niin kuin pitää. Odotin kymmenen minuuttia. Jos tämän kortin saan paikoilleen, tämän yhden vielä, niin sitten voin puhaltaa koko korttitalon kumoon. Odotettuani viisitoista minuuttia, vedin syvään henkeä ja kumarruin noukkimaan kännykän kaapin alta.
Istuin nojatuoliin, päästin virkamiesyskää muistuttavan kuivan rykäisyn ja korjasin ryhtiäni. Sitten etsin kännykän uumenista esille viestit. Puhelin oli uusi, joten viesteille oli paljon tilaa. Tekstareita oli monia, mutta kävin ne kaikki huolellisesti läpi. Sen mielenkiinnottomien kavereiden lähettämät lässytykset jätin rauhaan, vaikka jutut olivat toivottoman typeriä. Sellaiset vihan ja turhautumisen tunteet eivät olleet terveitä ja sen syövän olin päättänyt leikata itsestäni irti juuri nyt. Paras antaa vain olla. Hävitin vain itseni kirjoittamat. Onneksi se ei ollut niin sentimentaalista tyyppiä, että se olisi kirjoitellut vanhoja viestejä jonnekin ylös. Minun ei siis tarvinnut käydä läpi paperipinkkoja metsästäen epämääräisiä töhryjä.
Selattuani viestit läpi otin esille kyseiseen käyttöön tarkoitetun kosteuspyyhkeen ja pyyhin puhelimen puhtaaksi sormenjäljistä ja muista töhryistä. Kyllä se tietäisi, että minä olin kapineen pihistänyt, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli, ettei minusta jäänyt mitään merkkejä. Asettelin kännykän ruokapöydälle. Astuin pari askelta taaksepäin ja tarkkailin asetelmaa pää kenossa. Sitten palasin takaisin pöydän ääreen ja tyrkkäsin puhelinta vähän kulmasta saadakseni sen vieläkin suorempaan. Nyökkäsin tyytyväisenä ja tassuttelin avaamaan tietokoneen.
Sen tietokone ei ollut suojattu salasanalla, mikä oli etu minulle. Sähköpostin salasanan olin toki joutunut urkkimaan selville, mutta tuo nyt ei ollut homma eikä mikään. Sisäänkirjautumisen hetkeen ajoitetulla hellyyskohtauksella pääsee kyllä epäilyksiä herättämättä tarpeeksi lähelle seuraamaan sormien tanssia näppäimistöllä. Toimenpide pitää vain toistaa muutamaan otteeseen virhemarginaalin minimalisoimiseksi. Olin tehnyt tutkimustyöni huolellisesti ja pääsin ongelmitta sisälle sähköpostiin. Projektiani helpotti suunnattomasti, että se käytännön miehenä tietenkin hyödynsi palvelua, jolla se pääsi käsiksi kaikkiin sähköpostitileihinsä kerralla. Olin kirjoittanut ainakin kahteen niistä.
Aloin selata sähköposteja läpi samalla huolellisuudella kuin tekstiviestejäkin. Hävitin omat kirjoitukseni. Samalla tulin lukeneeksi tekstinpätkiä sieltä sun täältä. En voinut kuin pudistella päätäni ja jatkaa työtäni. Kuinka kukaan saattoi kuvitella, että nuo kahden ihmisen muodostamat merkkien ja tarkoitusten rakennelmat olisivat tuollaisinaan mitenkään yhteensoviteltavissa tai harmonisoitavissa? Kysymys oli yhtä kipeä ja merkityksetön kuin minuuteni. Kun sanoo vähemmän kuin pitäisi ja sekin on jotenkin liikaa, pitää tajuta luovuttaa.
Jatkoin. Olin käyttänyt työhöni jo tunteja. Ulkona hämärsi. Hieroin särkeviä silmiäni ja venyttelin hetken. Sitten tarkistin vielä Lähetetyt-kansion siltä varalta, että sinne olisi säästynyt sellaisia sen viestejä minulle, jossa olisi lainauksia omasta tekstistäni. Lopuksi suoritin tietokoneelle samanlaisen pyyhintäoperaation kuin kännykällekin. Sitä varten minun piti sytyttää valot. Oli jo pimeää.
Hain keittiöstä jakkaran, jolla yletyin kirjahyllyn korkeimmalle tasolle. Sieltä noukin käsiini puisen rasian, jossa tiesin sen pitävän harvoja ja valittuja säilyttämisen arvoisina pitämiään papereita. Etsin käsiini sille lähettämäni kirjeet ja kortit ja kiikutin ne keittiön lavuaariin. Etsin kaapista tulitikut ja ehdin jo sytyttää yhden, ennen kuin muistin jotain. Puhalsin tikun sammuksiin, hain jakkaran takaisin keittiöön ja kipusin poistamaan palohälyttimen paristot. Sitten sytytin uuden tikun ja pudotin sen ohuen paperikasan päälle. Seurasin liekkejä, kunnes olin tyytyväinen tuhon asteeseen ja laskin vettä päälle. Tulen sammuttua avasin ikkunat ilmanvaihtoa ajatellen ja lisäksi asetin pariston takaisin hälyttimeen. Turvallisuus ennen kaikkea.
Jäljellä oli enää tavaroideni kerääminen. Vaatteet ynnä muut olinkin jo pakannut. Kaivoin laukkuni esiin vaatekaapin perukoilta ja kiikutin sen kirjoituspöydän luo. Avasin alimmaisen laatikon ja noukin esiin vanhat päiväkirjani. Tuoreimpaan ei ollut ilmestynyt yhtään sanaa pitkään aikaan. Elin kirjoittamattoman historian pimeää ja sekavaa aikakautta. Pakkasin vihkoset laukkuuni. Laatikosta löytyi vielä sen minulle lähettämät kirjeet, jotka olin kornisti sitonut yhteen lilalla silkkinauhalla. Asettelin ne hellästi päällimmäiseksi laukkuuni ja suljin vetoketjun.
Kirjoituspöydän ylälaatikosta löysin valkoisen paperin ja kuivamustakynän. Nopeasti, mahdollisimman suurta huolimattomuutta tavoitellen, kirjoitin paperille viestin. Sitten tartuin laukkuuni ja vein sen eteiseen odottamaan. Suljin ikkunat ja sammutin valot. Jätin avaimen pöydälle kännykän viereen. Vedin takin päälleni ja kengät jalkaani. Laukkuineni astuin ulos ja painoin oven kiinni takanani.
Sisälle pimeään jäivät odottamaan viimeiset sanat, jotka koskaan tulisin siihen käyttämään:
"Mikä minulle on arvokasta, on Sinulle arvotonta. Sen käyttäminen Sinuun on siis tuhlausta, typeryyttä joka loppuu tähän. Älä sure. Jos en merkitse, jos merkkini eivät merkitse mitään, ei merkitse merkittömyyskään."
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Tekstaripalsta 4
En haluais kuulua johonkin "ei ennen avioliittoa" tai "ei esiaviollista seksiä" porukkaan. Sellasta "ei ennen esiaviollista liittoa" liikettä voisin harkitakin.
maanantai 23. kesäkuuta 2008
Kuinka Facebook vääristää todellisuutta, osa 3
Jos en viikkoon päivitä statustani, alkaa sivusto kysellä, mitä parhaillaan puuhaan. Uskomattoman imartelevaa! Joku on huomannut poissaoloni ja haluaa kiihkeästi tietää, mitä oikein olen tekemässä. Minusta ollaan kiinnostuneita ja välitetään. <3
tiistai 17. kesäkuuta 2008
Onni
En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta saan kai silti tehdä sen nyt. Sisällä tosin nakertaa epämääräinen kokemus siitä, että blogeilla on jokin epävirallinen "parasta ennen" -päiväys, jonka mentyä menojaan jokainen itseään kunniottava kirjoittaja aloittaa määrätietoisesti uuden blogin, eikä enää vanhassaan turhia turise. Tämä kokemus ei kuitenkaan taida oikeasti pitää paikkaansa, ja vaikka pitäisikin, en ole itseäni kunnioitettava kirjoittaja, eikä bloggaamiseni suorittamista, joten tämä jatkuu nyt tästä näin...
Tämä Timon kirjoitus sai minut ajattelemaan onnellisuutta ja sitä, kuinka huomaan pohtivani silloin tällöin, olenko onnellinen. Kysymys taitaa olla sellainen, että sitä on kulttuurissamme vaikea välttää, vaikka suomalaiseen mentaliteettiin kuuluneekin myös synkistely (tai ainakin se, ettei satunnaisesti esiintyvää synkistelyä pidetä mitenkään dramaattisena tai erityistä huomiota vaativana olotilana). Viimeksi kysymys onnellisuudestani juolahti väsyneeseen mieleeni joskus viime viikolla.
Googletin juuri sanan "onni" ja sain ensimmäiseksi eteeni Positiivareiden aforismeja kukkivan sivuston. Tässä muutama valikoitu ajatus onnesta (olen myös kommentoinut niitä hieman, jottei menisi ihan pelkäksi plagioinniksi):
Onni on kuin suudelma, se täytyy antaa jotta sen vois ottaa. - Jaa, tämä lausunto perustuu ajatukseen siitä, että jakaminen ja toisille hyvän mielen/olon tuottaminen mahdollistaa oman onnellisuuden. Olemme varmasti monet käytännössä havainneet, että tämä ei välttämättä pidä paikkaansa: eräät porskuttavat täysin tyytyväisinä eteenpäin, vaikka kohtelisivat muita miten (tämän piti olla neutraali observaatio, mutta olisi vaatinut liikaa vaivaa pitää moralisoivaa sävyä etäällä). Voi tietysti yrittää argumentoida, ettei itsekäs tyytyväisyys ole yksinäisyytensä takia syvintä mahdollista onnellisuutta, mutta toisaalta milläpä sitä mittaisi.
Onni on niin hiljainen vieras että sen huomaa vasta kun se on jo poissa! - Lienee sukua ajatukselle siitä, ettei asioiden arvoa tajua, ennen kuin ne on menettänyt. Minulle tuollainen ajatuskuvio on jäänyt hieman vieraaksi, mistä lie johtuu... Ehken ole koskaan menettänyt mitään tarpeeksi arvokasta. Tai ehkä minulla ei ole koskaan mitään arvokasta ollutkaan. Tai ehkä olen vain niin arkisen tietoinen siitä tosiasiasta, etten varmaankaan ole tarpeeksi kiitollinen kaikista niistä kivoista asioista ja hienoista mahdollisuuksista, joita elämässäni on, että kyseinen ajattelumalli on pikemminkin itsestäänselvyys kuin mikään suuri oivallus.
Olen kuullut, että autuaita ovat puupäät, sillä vedenpaisumuksen koittaessa he saavat kellua. - En ole varmaan ihan väärässä, jos väitän, että tässä taas on taustalla "ignorance is bliss" tai "tieto lisää tuskaa" -tyylinen ajattelu. Totta onkin, että jonkinasteinen yksioikoisuus tuo mukanaan tiettyä keveyttä, joka varmaan mahdollistaa ilon monissa tilanteissa raskaan monimutkaisia ajatuskuvioita paremmin. Onko kepeys ja ilo sitten sama kuin onni? Itse olen pitänyt totuutta (jopa käsitteen määrittelyvaikeudet tiedostaen) eräänlaisena itseisarvona ja sen takia suhtautunut epäillen asioiden välttelemiseen paremman mielialan nimissä.
Onni on seisake liian vähän ja liian paljon välillä. - Hyvin buddhalaista, kultainen keskitie jne. Konsepti, joka on helppo omaksua, mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Eniten pähkäilyä minussa kuitenkin herätti seuraava aatos:
Onni on kuin pieni lapsi, joka nousee pöydälle nostaakseen lattialle pudonneen kynän. - Mitä kaikkea onni oikeastaan tämän vertauksen valossa on? Nousemista korkeuksiin, jotta voisi operoida alaspäin kurottaen, kun tarve vaatii? Vertikaalista liikettä? Asioiden tekemistä toisin kuin on tavanomaista, yltäkylläisesti liioitellen, hullunkurisesti? En tiedä, mutta jotain ajattelemisen aihetta tuossa on.
Spontaanisti käsitteellistetty vastaukseni viime viikolla esittämääni kysymykseen kuului: kyllä, olen onnellinen, vaikken tunnekaan sitä juuri nyt. En ihan tiedä, mistä tuo vastaus viestii. Sen pohtiminen on työn alla. Lähtökohtaisesti kiinnostavaa minusta kuitenkin on, että ilmeisesti onni on minulle jotain syvempää ja vakaampaa kuin tilapäiset tuntemukset. Näin päättelen siitä, että voin itselleni todeta olevani onnellinen, vaikkei siltä tunnukaan juuri nyt. Ehkä onni onkin minulle pikemminkin tietyt olosuhteet, joiden vallitessa on mahdollista kokea tyytyväisyyden ja ilon tunteita. Se selittäisi myös kysymyksenasettelun jokotai-luonteen: joko tietyt olosuhteet ovat voimassa ja tietyt edellytykset täyttyvät - tai sitten eivät. (Ehkä onni tässä suhteessa rinnastuu myös minun kokemusmaailmassani rakkauteen: se ei muodostu vaihtelevista tunteista vaan on pikemminkin tietyt olosuhteet, jonkinlainen yhteys tai side tai vuorovaikutuskanava, joka joko on... tai sitten ei. Mutta tuota minua ei huvita pohtia yhtään tämän enempää.)
Tämä Timon kirjoitus sai minut ajattelemaan onnellisuutta ja sitä, kuinka huomaan pohtivani silloin tällöin, olenko onnellinen. Kysymys taitaa olla sellainen, että sitä on kulttuurissamme vaikea välttää, vaikka suomalaiseen mentaliteettiin kuuluneekin myös synkistely (tai ainakin se, ettei satunnaisesti esiintyvää synkistelyä pidetä mitenkään dramaattisena tai erityistä huomiota vaativana olotilana). Viimeksi kysymys onnellisuudestani juolahti väsyneeseen mieleeni joskus viime viikolla.
Googletin juuri sanan "onni" ja sain ensimmäiseksi eteeni Positiivareiden aforismeja kukkivan sivuston. Tässä muutama valikoitu ajatus onnesta (olen myös kommentoinut niitä hieman, jottei menisi ihan pelkäksi plagioinniksi):
Onni on kuin suudelma, se täytyy antaa jotta sen vois ottaa. - Jaa, tämä lausunto perustuu ajatukseen siitä, että jakaminen ja toisille hyvän mielen/olon tuottaminen mahdollistaa oman onnellisuuden. Olemme varmasti monet käytännössä havainneet, että tämä ei välttämättä pidä paikkaansa: eräät porskuttavat täysin tyytyväisinä eteenpäin, vaikka kohtelisivat muita miten (tämän piti olla neutraali observaatio, mutta olisi vaatinut liikaa vaivaa pitää moralisoivaa sävyä etäällä). Voi tietysti yrittää argumentoida, ettei itsekäs tyytyväisyys ole yksinäisyytensä takia syvintä mahdollista onnellisuutta, mutta toisaalta milläpä sitä mittaisi.
Onni on niin hiljainen vieras että sen huomaa vasta kun se on jo poissa! - Lienee sukua ajatukselle siitä, ettei asioiden arvoa tajua, ennen kuin ne on menettänyt. Minulle tuollainen ajatuskuvio on jäänyt hieman vieraaksi, mistä lie johtuu... Ehken ole koskaan menettänyt mitään tarpeeksi arvokasta. Tai ehkä minulla ei ole koskaan mitään arvokasta ollutkaan. Tai ehkä olen vain niin arkisen tietoinen siitä tosiasiasta, etten varmaankaan ole tarpeeksi kiitollinen kaikista niistä kivoista asioista ja hienoista mahdollisuuksista, joita elämässäni on, että kyseinen ajattelumalli on pikemminkin itsestäänselvyys kuin mikään suuri oivallus.
Olen kuullut, että autuaita ovat puupäät, sillä vedenpaisumuksen koittaessa he saavat kellua. - En ole varmaan ihan väärässä, jos väitän, että tässä taas on taustalla "ignorance is bliss" tai "tieto lisää tuskaa" -tyylinen ajattelu. Totta onkin, että jonkinasteinen yksioikoisuus tuo mukanaan tiettyä keveyttä, joka varmaan mahdollistaa ilon monissa tilanteissa raskaan monimutkaisia ajatuskuvioita paremmin. Onko kepeys ja ilo sitten sama kuin onni? Itse olen pitänyt totuutta (jopa käsitteen määrittelyvaikeudet tiedostaen) eräänlaisena itseisarvona ja sen takia suhtautunut epäillen asioiden välttelemiseen paremman mielialan nimissä.
Onni on seisake liian vähän ja liian paljon välillä. - Hyvin buddhalaista, kultainen keskitie jne. Konsepti, joka on helppo omaksua, mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Eniten pähkäilyä minussa kuitenkin herätti seuraava aatos:
Onni on kuin pieni lapsi, joka nousee pöydälle nostaakseen lattialle pudonneen kynän. - Mitä kaikkea onni oikeastaan tämän vertauksen valossa on? Nousemista korkeuksiin, jotta voisi operoida alaspäin kurottaen, kun tarve vaatii? Vertikaalista liikettä? Asioiden tekemistä toisin kuin on tavanomaista, yltäkylläisesti liioitellen, hullunkurisesti? En tiedä, mutta jotain ajattelemisen aihetta tuossa on.
Spontaanisti käsitteellistetty vastaukseni viime viikolla esittämääni kysymykseen kuului: kyllä, olen onnellinen, vaikken tunnekaan sitä juuri nyt. En ihan tiedä, mistä tuo vastaus viestii. Sen pohtiminen on työn alla. Lähtökohtaisesti kiinnostavaa minusta kuitenkin on, että ilmeisesti onni on minulle jotain syvempää ja vakaampaa kuin tilapäiset tuntemukset. Näin päättelen siitä, että voin itselleni todeta olevani onnellinen, vaikkei siltä tunnukaan juuri nyt. Ehkä onni onkin minulle pikemminkin tietyt olosuhteet, joiden vallitessa on mahdollista kokea tyytyväisyyden ja ilon tunteita. Se selittäisi myös kysymyksenasettelun jokotai-luonteen: joko tietyt olosuhteet ovat voimassa ja tietyt edellytykset täyttyvät - tai sitten eivät. (Ehkä onni tässä suhteessa rinnastuu myös minun kokemusmaailmassani rakkauteen: se ei muodostu vaihtelevista tunteista vaan on pikemminkin tietyt olosuhteet, jonkinlainen yhteys tai side tai vuorovaikutuskanava, joka joko on... tai sitten ei. Mutta tuota minua ei huvita pohtia yhtään tämän enempää.)
torstai 3. huhtikuuta 2008
Runotorstai: Mörkö
Älä, hulluko olet?
Lopeta lopeta lopeta.
Kädet huitovat käsiä pois,
estävät estämisen.
Katson kauhuissani minua synnyttänyttä naista.
En ole koskaan nähnyt hänellä ilmettä sellaista,
enkä muuten kellään muullakaan,
enkä koskaan nähdä haluakaan.
Täydellinen, nerokkaan yksinkertainen
järjettömäksi pirstoutuvan todellisuuden
metafora, metahoro, metanoro.
Mikä minä olen kenellekään selittämään
eettisyyttä selkokielellä?
Lopeta lopeta lopeta.
Kädet huitovat käsiä pois,
estävät estämisen.
Katson kauhuissani minua synnyttänyttä naista.
En ole koskaan nähnyt hänellä ilmettä sellaista,
enkä muuten kellään muullakaan,
enkä koskaan nähdä haluakaan.
Täydellinen, nerokkaan yksinkertainen
järjettömäksi pirstoutuvan todellisuuden
metafora, metahoro, metanoro.
Mikä minä olen kenellekään selittämään
eettisyyttä selkokielellä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)