En ole tällä hetkellä niin varoissani, että raaskisin tilata jonkin aikakauslehden kotiini (säästän rahani mieluummin johonkin muuhun, esimerkiksi ruokaan). 'Lapsuudenkotiini' niitä tulee useampiakin, joten voin täällä kyläillessäni viihdyttää itseäni uppoutumalla eri julkkisten kuulumisiin ja pohdintoihin sekä tämän hetken kuumimpiin ilmiöihin (viina kallistuu!).
Seura-lehden tuoreimmassa numerossa (3.8.2007) oli muutamia lausahduksia, jotka ottivat silmään jotenkin epäjohdonmukaisina. Seuraa muutama poiminta.
Varmasti on, mutta mies ei ole jäänyt koskaan kiinni. Toisaalta suhteemme oli silloin avoin. Itsekin olen pettänyt aikoinaan.
- Laulaja Vicky Rosti tiedusteltaessa, onko häntä koskaan petetty.
Oma määritelmäni pettämisestä on tällainen: petät toisen ihmisen toimiessasi tavalla, jota hän ei sinulta odota yhteisten sopimusten tai muuten jaetun ymmärryksen valossa. Miten voi siis avoimeksi sovitussa suhteessa pettää? Tietenkin on olemassa suhteita, joiden pelisääntöihin kuuluu, että pettää saa, mutta sen ei tule koskaan tulla kumppanin tietoon. Itse tiedän ainakin erään tällaisessa suhteessa elävän. Ehkä Rostin suhde oli samanlainen, jolloin hänen vastauksessaan olisi edes jotain tolkkua.
Jossain mielessä on siis ehkä mahdollista pettää luvan kanssa, vaikka se ei täysin minun pieneen päähäni ja käsitykseeni pettämisestä mahdu. Sellainen kuulostaa kuitenkin jotenkin hysteeriseltä: kuin ihminen, joka väittää olevansa sinut jonkin asian kanssa, eikä sitten olekaan, ja vastapelurin olisi se jotenkin pitänyt tietää, vaikka päinvastaista on väitetty.
Sitoutuneessa, mutta vapaassa parisuhteessa on suuri mahdollisuus hypätä aidan yli, jos kaikki ei ole hyvin. Silloin suhdetta ei voi kehittää eikä käsitellä vaikeita asioita.
- Parisuhdekouluttaja Kari Kiianmaa kommentoi luvan kanssa pettämistä.
Tässä minua mietityttää kovasti, miksi Kiianmaa on heittänyt tuon ensimmäisen sanan mukaan keitokseen. Mitä sitoutunutta hänen kuvailemassaan suhteessa on? Toki voidaan keskustella siitä, tekeekö ns. "vapaa rakkaus" ihmiset laiskemmiksi ja haluttomammiksi työskentelemään suhteen eteen. Mutta tuollaisen suhteen kutsuminen "sitoutuneeksi" on minusta miltei epäloogista (olkoonkin, että kyse on hyvin tulkinnanvaraisista termeistä), mikä tekee kommentin kommentoimisen tämän pidemmälti hyvin vaikeaksi. Toivon vain, ettei "sitoutuneisuus" ole yksi niistä asioista, joita Kiianmaa parisuhteessa oleville asiakkailleen yrittää "kouluttaa", sillä suoraan sanottuna se ei vaikuta olevan hänen vahvinta alaansa.
Isoäiti antoi häissä hyviä neuvoja tyttärentyttärelleen avioliiton arkeen. "Anna anteeksi ja unohda, mutta älä koskaan anna miehesi unohtaa mitä olet anteeksi antanut."
- Vitsi Nauruseura-osiossa
Johtunee taas minun rajoittuneesta kyvystäni mieltää asioita, mutta miten voi jatkuvasti muistuttaa toista siitä, minkä on itse unohtanut? On varmaan liikaa odottaa, että edes vitsit olisivat johdonmukaisia.
Miksiköhän lehti tuli muuten päivää liian aikaisin? Onkohan aikajatkumo vääristynyt kohdallani? Pitäisikö minun alkaa etsiä lehdestä jotain sellaista, jonka estämiseen korkeammat voimat ovat näin antaneet minulle mahdollisuuden?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Mitä sitoutunutta hänen kuvailemassaan suhteessa on?
Bondagesta ilman välineitä tässä taidetaan puhua. Tätä voitaneen verrata erään tuttavani vertailuun avovankilan ja suljetun vankilan välillä. Aihetta on juuri äskettäin pohtinut Dorian Kyy lokissaan "Ainoa synti on typeryys". Olisi mukavaa, mikäli parisuhteen pohtijat ottaisivat ja ylittäisivät jo vakiintuneen sanaston, kuten "avoin", "sitoutunut" tai "suljettu" suhde ryhtyessään pohtimaan käytäntöjään ja assosiaatioitaan. Muuten tuloksena on pohdinnan sijaan tekstintulkintaa (yleensä sanon tällä kohden poleemisesti "teologiaa", mutta vältettäköön etymologiset sekaannukset).
Ja jotkuthan pitävät bondagesta kovastikin ;).
Hm, mutta tämä ainakin oli melko pitkälti tekstintulkintaa. Tai itsensä huvittamista tekstin epäjohdonmukaisuuksilla ja -määräisyyksillä. Mutta jos nyt oikein pohdinnoista puhutaan: mikä sitten on oikea tapa ylittää vakiintunut sanasto? Minusta yksi tapa voi olla myös termien ottaminen tarkkailun alaiseksi sekä loogisista että pragamaattisista lähtökohdista käsin, niiden kulloisissakin/yleisissä konteksteissa. Äkkiseltään tuli tässä sellainen tunne, että jos sanoja karttaa kuin ruttoa, koska ne ovat vakiintuneet johonkin käyttöön, joka ei omaan identiteettiin istu, niin sitä vain marginalisoi itsensä ja leimaa itsensä toiseuteen, joka vain tukee termien vakiintunutta käyttöä. Sana on vapaa ja niitä voi alistaa omaan käyttöönsä...
Äkkiseltään tuli tässä sellainen tunne, että jos sanoja karttaa kuin ruttoa, koska ne ovat vakiintuneet johonkin käyttöön, joka ei omaan identiteettiin istu, niin sitä vain marginalisoi itsensä ja leimaa itsensä toiseuteen, joka vain tukee termien vakiintunutta käyttöä. Sana on vapaa ja niitä voi alistaa omaan käyttöönsä...
Yksilön marginaali on olemassa vain, mikäli muut kuvittelevat tai simuloivat kollektiiveja. Kollektiivi hidastaa yksilön luovuutta tarkalleen samassa suhteessa kuin ihmiset samaistavat toimiaan siihen. Minusta merkittävämpää onkin, mitä sanoista löytää, ei oman identiteetin rakentamiseksi, vaan haastamiseksi. Miksi? Ehkä olen turhamainen.
Anteeksi: kuvittele kasa paskaa (ehkä tätä voi kutsua identiteetin yltäkylläisyydeksikin), joka on yhtä valmiina ympärilläsi kuin sanat jokapäiväisessä elämässä: voit joko asua siinä sinänsä hyvin eristetyssä ja luontevasti mimeesissä ja prosessissaan muotonsa löytäneessä rihmaisessa möykyssä tai kaivertaa siihen omanlaisesi kallioasumuksen. Ehkä huomaat, että joitakin kaivertamisesi harmittaa: heti kun ryhdyt nakertamaan, naapurisi ryhtyvät kummastelemaan tekemisiäsi, että miksi tuolle ei kelpaa sama kasa kuin muillekin. Eikä ole syytä miksei kelpaisi, mutta ei se mitään uutta konkretisoi (jos turhamaisuus on kaikki tähdellinen elämässä, pitäisikö vain möllöttää?). Alan hermostua: miksi en saisi halutessani muutta vaikka kantoon? - miksi minun tulisi tyytyä paskakasaan? - tai enkö voi ottaa lehtikasaa syysasunnoksi? Tästähän ei kuitenkaan ole kyse. Mopo karkasi. Kyse on oikeasti samasta intohimosta kuin mikä valistuksessa janotti ja joka vie samojen telkien taakse niin näpistelijän kuin intellektuellinkin.
Ja monethan kuvittelevat ja stimuloivat kollektiiveja kovastikin ;). Uskon muuten kyllä jo, että tunnet kaikki mahdolliset perversiot, ei tarvitse enää todistella :D.
Sanat ei ole mikään paskakasa, missä pitää asua, ihan höpsö ajatus. Mutta kyllä minä(kin?) kannatan uusia tapoja ilmaista asioita, ei siinä mitään. Jopa ihan kokonaan itse keksityt sanat toimivat joskus. Mutta yleisesti ottaen aion pitää repertuaarissani joka ainoan termin, niin kauan kuin katson niillä olevan yhtään ilmaisuvoimaa jäljellä. Ja useimmilla katson, kunhan mukana on sopivat lisäkkeet ja oikea taustaymmärrys (toki nuo voivat usein olla kiven alla, sitä ei käy kieltäminen).
Etkö muuten rakenna identiteettiäsi haastaessasi sitä? Vai jotenkinko vain nihiloit, et haastaessasi muokkaa/kuljeta mihinkään suuntaan? Onko sinulla sellainen henkinen olemattomuuden kaipuu? Ei kai sentään, vaikka se niin kovin trendikästä olisikin.
http://www.youtube.com/watch?v=c7gfh6-W5Zc&feature=plcp
löysin tuommoisen biisin youtubesta jossa siis laulaa kuulemma 14 poika
ja laulaa niin sanotusti kiusatuille
kannattaa kuunnella toi
Lähetä kommentti