Vihainen tyttö (vanha novellini)

Lokinkakka erottui himmeästi pimeyden läpi. Se oli vaaleaa ja lekotteli kivellä, jonka varpaita aallot kutittelivat. Korkealla, kauempana rannasta oli majakka, joka kieltämättä erottui pimeyden läpi hieman selkeämmin kuin yksittäinen lokinkakka. Oikea multitasking majakka se olikin. Juuri tällä hetkellä se uhmasi säätä, näytti tietä eksyneille, kohosi yksinäisenä karun rantamaiseman yläpuolella ja harrasti muutamaa muutakin klisettä. Kaikkea tätä samanaikaisesti.

Mies istui lempinojatuolissaan majakan suurimmassa huoneessa. Kirja lepäsi raukean aukinaisena hänen sylissään, viinilasi seisoi virkeän pystysuorana hänen vieressään. Sivunumeron ja nestemäärän perusteella olisi kenties voinut päätellä, kuinka kauan mies oli siinä istunut. Muuten sitä ei paljastanut mikään, niin yhteenkasvanut mies oli tuolinsa kanssa. Hän oli majakka.

Tyttö istui lattialla. Jokin aika sitten Majakka oli vielä kyennyt näkemään tytön profiilin, mutta nyt senkin peittivät pitkät hiukset. Viime päivät tyttö oli ollut hiljainen, mikä teki Majakan pahantuuliseksi. Hän ei sitä tahtonut tai siitä pitänyt, pikemminkin päinvastoin, jos hän nyt päinvastointa alentui edes tuntemaan. Mutta tämä emotionaalinen yhteys ei tehnyt tytöstä perävaunua.

- Haluatko, että soitan vähän pianoa? Majakka kysyi äänellä, lempeällä sellaisella, mikäli häneltä kysyttiin, ja miksi muilta olisikaan hänen äänestään kysytty.

- Pianosi riivaa minua, tyttö sanoi hiljaa.

- Lukisinko sitten vaikka ääneen tästä kirjasta? Majakka tiedusteli huvittuneena.

- Kirjasi likaavat kädet, tyttö totesi ja nosti katseensa kohti kirjahyllyä.

- Ah, kovin macbethiä, Majakka virnuili.

- Ei kun Jerusalemin temppelin säännöt pyhien kirjoitusten käsittelystä, tyttö mutisi.

Majakka huokasi ja nousi tuolistaan, ketterästi mutta vastentahtoisesti. Hän kyykistyi tytön viereen lattialle ja otti mietteliäänä tukun tämän hiuksia käteensä.

- Ehkä sinun ei olisi pitänyt värjätä hiuksiasi punaisiksi. Olet siitä asti leikkinyt temperamentikasta.

Tyttö älähti kiellon ja vetäytyi kauemmas. Hänen kiiltävät hiuksensa valuivat Majakan sormien välistä vapauteen. Majakka hymyili. Tyttö ei sentään itkenyt. Majakka kumartui tytön korvan juureen kuin olisi aikeissa tehdä sinne pesän. Matalalla äänellä hän alkoikin supattaa munia:

- Tiedätkö, aikanaan pelkäsin, että kiintyisit minuun liikaa. Mutta en nyt enää pitkään aikaan. On niin mukava nähdä sinut iloisena ja eläväisenä. Ja saavutit sen ihan itse, et ripustautunut minuun. Äläkä turhaan väitä, ettei siitä ollut pelkoa, että ystäväsi nauraisivat tuollaisen skenaarion absurdiutta. Et sinä koskaan puhu ystävillesi niin kuin minulle.

Tyttö nousi äkisti. Majakka huomasi, että tytön silmissä oli kuin olikin kyyneleitä. Mutta ei tämä näyttänyt itkevän, joten ehkä ne olivat jonkun muun. Nuoret tytöt lainailivat toisilleen tavaroita jatkuvasti.

- Minä olen sinulle tällä hetkellä niin vihainen, tyttö sihisi ja asteli ovelle.

Majakka odotti, kunnes tytön käsi oli dramaattisesti ovenkahvalla, ja huomautti vasta sitten sopivan karheaksi katsomallaan äänellä:

- Ulkona on tosi kylmä.

- Kultaseni, minä en välitä siitä tuon taivaallista, tyttö kivahti ja paukautti oven kiinni takanaan. Siis hiukset paukauttivat, totesi Majakka mielessään, niinpä niin.

- Enpä osannut tuota aavistaa, Majakka tuumasi puoliääneen tallustellessaan keittiön suuntaan. - Sehän teki rhett butlerit. Mutta ehkä se tekee pian eliza doolittlet ja tulee takaisin tohveleitani kiikuttaen.

Jääkaapin ovea raottaessaan Majakka hyräili laulua Ukko Nooasta, joka laittoi takin naulaan. Häntä ei huolettanut mikään muu kuin se, että tyttö mahdollisesti istuisi pimeässä lokinkakkaan ja likaisi housunsa. Lokinkakka kun erottui vaaleudestaan huolimatta pimeyden läpi aikalailla huonommin kuin majakka.