Runotorstai: uudenvuodenpäivä

Illaksi kotiin


Nukun pitkään ja sikeästi,
pelkään kännykkää.
Syön aamupalaa keskellä päivää,
mietin keittääkö kahvia.
Sitten mietin lisää kahvia,
ja että Dale Cooperin murhatutkimuksilla ja rakkaudella piirakkaan
on joku samanlainen yhteys kuin sen yhden dekkarin tavalla sekoittaa
ruumiita ja reseptejä,
ja että kaikki tämä liittyy siihen, mistä Saarnaaja puhuu:
"Niinpä olenkin havainnut, että on
oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja
nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä,
jota ihminen näkee vähinä
Jumalan antamina elinpäivinään auringon alla;
sellainen on hänen osansa."
Unien kokeminen merkityksellisinä
on minussa ehkä huuhainta,
heti uskoon uskomisen jälkeen.
Kirjoitan ystävälle:
pääni on täynnä ajatuksia, yksi toisensa päällä,
ja kun yritän sanallistaa,
se on kuin yrittäisi saada liikaa tavaraa
läpi liian pienestä reiästä.
Minua piinaa tunne siitä, että
asiat ovat aina monimutkaisempia minulle
kuin ihmisille ympärilläni.
Täytyy muistaa kiittää kirjeenvaihdosta,
joka tuli tarpeeseen.
Absurdia, osa yksi: tunnen olevani yksin.
Absurdia, osa kaksi: ei ketään kelle puhua.
En luota itseeni, enkä siksi keneenkään.
Itseeni silti edelleen enemmän kuin muihin, huomaan,
mitä omaan hyvinvointiini tulee.
Ilostun ja istun päälläni tuolilla.
Ihmettelen kehoni sitkeyttä ja joustavuutta, mieleni myös.
Ilostun hieman lisää.
Kuolen pienesti, sitten herään suihkussa henkiin jälleen.
Töiden alkaminen huomenna ahdistaa hitusen,
vaikka tiedän, että tämä lomailu
vasta onkin voimien päälle käynyt.
Pohdin, mitä pitäisi,
vaikka se sekoittaa pään,
muttei yhtä paljon kuin haluamiset,
joiden kiemuraisella pinnalla katse harhailee
ja joiden ytimen tyhjyyteen osaan vain tuijottaa.
Ei kehitystä.
Takana kaksi raskasti vuotta,
edessä yksi varmasti vielä raskaampi.
Ei kehitystä.
Yöni aion kuitenkin nukkua.