Joku maanantai sitä sitten huomaa
seisovansa ruokakaupan jonossa
pakastepitsa kädessä
pari reilunkaupan banaania toisessa
tolkuttavansa itselleen
ettei ole yhtään mitään syytä antaa
sydämenlyöntiensä tihetä
hengityksensä muuttua pinnallisemmaksi
paniikille valtaa.
Kuitenkin pelko levittää tahmaiset jäsenensä mielen jokaiseen sopukkaan.
Kohta ei jäljellä yhtään koskematonta kolkkaa.
Missä puhtaus, kunnollisuuden kokemus,
oma(narvon)tunto?
Haihtuvatko ne kuin kasvien kultainen huurre auringon alta,
kuin vesihöyry sen peilin pinnalta,
josta en enää tunnista omaa kuvaani?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti