Tarvitaanko kouluja?

Sinänsä mielenkiintoista, että juuri kun olin pienessä mielessäni pähkäillyt, että ihmisyksilön kehityksen kannalta on mahdollisesti melko yhdentekevää, mitä kouluissa opetetaan, Dr. Philin (yksi paheistani) sunnuntainen jakso käsitteli ihmisiä, jotka eivät halua kouluttaa lapsiaan ("non-schoolers"). Tämän kasvatusideologian mukaisesti lapset varttuvat suhteellisen vapaassa, mutta mahdollisimman virikkeellisessä ympäristössä, jossa he itse tarttuvat mielenkiintonsa mukaisiin harjoitteisiin ja tiedonlähteisiin. Vanhempien tehtävä ei ole opettaa, vaan avustaa ("facilitate") lasta oppimisessa. Maailma itsessään on lapsen valtavan suuri luokkahuone.

Olen itse hyvin tietoinen siitä, että suomalainen koulujärjestelmä on yhdenmukaistava. Ominaisuuksiltaan, taipumuksiltaan ja suuntaumuksiltaan hyvin erilaiset lapset halutaan pitää mahdollisimman pitkälti samassa luokkahuoneessa. Tämän omalla tavallaan tasavertaisen kohtelun kääntöpuolena on tasapäistäminen: erityistä apua kaipaavat lapset laitetaan sinnittelemään hädin tuskin muun luokan perässä ja lahjakkaat (tuntuu hieman pahalta huitaista tuo arvottava termi tähän, mutta menköön paremman puutteessa) lapset jäävät yhtälailla vaille niitä resursseja ja mahdollisuuksia, jotka auttaisivat heitä olemaan niin hyviä, kuin he voisivat olla. Tämä järjestelmämme ominaisuus perustuu tietääkseni ihan suoraan aikaisempiin koulutuspoliittisiin linjanvetoihin ja on käsittääkseni saanut osakseen myös kritiikkiä, sillä elämmehän aikaa, joka arvostaa mentaalista pääomaa sekä tietotaitoa siinä missä materiaalisia resurssejakin ja kaipaa eksperttejä, jotka erikoistumisensa ja taipumustensa ansiosta kohoaisivat matti meikäläisiä päätä pidemmiksi maailman pulmia ratkaistaessa.

Suinkaan kaikki eivät siis niele itsestään selvänä ajatusta siitä, että julkinen koululaitos on lapsen kasvatuksen kannalta ainoa tai paras vaihtoehto. En minäkään. Uskoisin olevani erittäin avarakatseinen erilaisten kasvatus- ja opetusvisioiden suhteen. Viittaan jälleen edelliseen postaukseeni, jossa menin jopa tuumimaan, että samapa tuo sinänsä, mitä kouluissa opetetaan. Silti jokin mainitsemassani Dr. Philin jaksossa ja sen "non-schooler" ja "home-schooler" perheissä (erona aiempaan kontrolli ja strukturoitu opetus) sai olon tuntumaan epäileväiseltä. Hahmotin oloni lopulta käsitteen "asiantuntijuus" ympärille. Jos en laittaisi omia hypoteettisia lapsiani kouluun, kokisin riistäväni heiltä (varsinkin jos kyse on myöhemmistä vuosiluokista) mahdollisuuden olla päivittäisissä tekemisissä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Mitkä ikinä lapsieni kiinnostuksen kohteet minäkin kautena olisivat, koulussa hänellä pitäisi ainakin periaatteessa olla mahdollisuus olla tekemisissä sen alan asiantuntijan kanssa. Lisäksi lapsi altistuisi erilaisille tavoille nähdä ja käsitellä asioita sekä iän mukanaan tuoman ymmärryksen myötä toivottavasti myös tajuaisi niille altistuvansa: eräs verrattomimmista asioista, jonka voi koulutuksensa myötä oppia, on mielestäni se, kuinka tieto suodattuu erilaisten äänitorvien kautta. Useiden auktoriteettihahmojen antama opetus tuntuu ainakin äkkiseltään erittäin kätsältä tavalta mahdollistaa tämän oivallus/havainto.

Jaksoa katsoessani Dr. Phil alkoi sanallistaa saman suuntaisia ajatuksia kuin omassa päässäni liikkui. Hän toi esille varsinkin erään opettajien jakaman asiantuntijuuden lajin: kasvatustieteellisen koulutuksen. Jokainen pätevä opettaja on ainakin periaatteessa koulittu ymmärtämään ja analysoimaan oppimista sen eri muodoissa, tarkkailemaan ja kehittämään omaa toimintaansa oppimistilanteessa ja pitämään yllä omaa aineenhallintaansa. Tämä pyrkimys on mielestäni keskeinen, koska vaikka leikittelen ajatuksella, ettei se mitä opetetaan ole tärkeää, minusta se miten opetetaan on äärimmäisen tärkeää. Käytännössä hienojen periaatteiden toteutumisesta ei tietenkään ole mitään varmuutta, jo senkin takia että monet kouluissa opettavat henkilöt eivät ole muodollisesti päteviä. Varmasti tiedän vain sen, etten kuvittele pystyväni tarjoamaan hypoteettiselle lapselleni samaa kuin koululaitos. Oma kysymyksensä on tietenkin se, pystyykö lapsi tätä "asiantuntijuuden lahjaa" millään tapaa arvostamaan, vai onko se vain jonkinlainen "pakotettu etuoikeus", joka sortaa hänen vapauttaan...

Olin myös huomaavinani, että joillain vanhemmilla, jotka olivat päättäneet jättää laittamatta lapsensa kouluun, oli erittäin kummallisia, vanhentuneita, behaviorismin sävyttämiä käsityksiä opetuksesta. Eräs äiti kuvaili näkemystään opetuksesta julkisessa koulussa niin, että se on kuin joku heittelisi vaahtokarkkeja päin lapsen naamaa ja kutsuisi sitä syömiseksi. Joko hänen oletuksensa olivat täysin pielessä, tai sitten ameriikassa ollaan huomattavasti takapajuisempia kuin meillä. Oman kokemukseni mukaan Suomessa puhutaan pedagogisissa piireissä konstruktiivisesta oppimisnäkemyksestä ja oppilaasta tietorakenteiden muodostajana jo siinä määrin, että välillä on ihan tuntunut, että jos niitä teesejä tulkitsisi jyrkimmällä mahdollisella tapaa, oppilaan voisi saman tien jättää häärimään oman onnensa nojaan, koska lopputulos on kuitenkin se ja sama.

Oman lukunsa amerikkalaisten vanhempien kouluvastaisuudesta muodostaa tietenkin joissain tapauksissa ilmenevä kouluampumisten ja muiden huume- ja väkivaltarikosten herättämä kauhu. Onneksi en kenenkään suomalaisen ole sentään vielä kuullut julistavan, että tämä ottaa lapsensa pois koulusta noista syistä. En tiedä, se vain kuulostaa jotenkin hirvittävältä: pelon alla elämiseltä, eristäytymiseltä, yhteisöllisyyden uhraamiselta kasvottomien kauhujen alttarille.