Tekstaripalsta 6

Mainoksesta sain kuvan, että vapaa-ajattelijoille Jumalan olemassaolon mieltäminen on yhtä kuin murehtiminen -samaa tuskin tarkoitti Tillichin "ultimate concern"

Fyysistä komediaa

Eilisen illan elokuva oli Sandra Bullockin tähdittämä Miss Kovis. Leffa kuului siihen konseptiin, jossa pääosaa esittävä näyttelijätär jättää kulmakarvansa nyppimättä ja hiuksensa harjaamatta ja käyttää laseja ja on näin ollen "ruma", mutta sitten hänet syystä tai toisesta stailataan (eli laitetaan meikit, asetellaan kutrit ja tungetaan nättiin pikku mekkoon) ja sitten hän onkin kaunis ja seksikäs. Ei siitä sen enempää.

Toissapäivänä katsoin muuten elokuvan Perjantai on pahin, jossa äiti ja tytär joutuvat toistensa kroppiin. Idea on siis tavallaan hyvin samanlainen kuin 13 ja risat elokuvassa: henkilö joutuu "väärän" ikäiseen kehoon ja siitä seuraa kohellusta ja kommellusta. Näyttelemisestä pidin tässä Jamie Lee Curtisin ja Lindsay Lohanin elokuvassa kuitenkin enemmän. Fyysinen komiikkakin oli jotenkin vähäeleisempää ja tasapainoisempaa.

Fyysinen huumori on kivaa! Voi kun olisi parempia tilaisuuksia itsekin sitä harrastaa. Ehkä saan sellaisen perjantaina, jos uskaltaudun pelaamaan jalkapalloa.

Häivähdys punaista

Tästä asiasta on varmaan jo koko blogosfääri ja muutkin verkon syöverit täynnä papatusta, mutta ajattelin kuitenkin lyhyesti kantaa korteni kekoon minäkin. Kyse on kaikkia koskevasta mediamaksusta, joka nyt on ehdotuksena ollut esillä. Idea on hengeltään suloisen sosialistinen, mutta täytyy sanoa, etten ole täysin taipuvainen sitä kannattamaan.

Minuun kyllä vetoaa ajatus hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa on tiettyjä julkisia palveluja ja jossa kaikki osallistuvat näiden palveluiden kustannuksiin ainakin jossain määrin riippumatta siitä, miten paljon kukin näitä palveluita katsoo aiheelliseksi tai joutuu olosuhteiden pakosta käyttämään. Mutta jos TV:stä (tai ilmeisesti pitäisi sanoa YLEstä) tulee yksi näistä palveluista, pitäisi senkin kulujen mielestäni jakautua samaan tapaan kuin verotuksen progressiivisuus tai päiväkotimaksujen kategoriat toimivat - eli kukin maksaa varallisuutensa mukaan.

Kehtaisin jopa väittää sen paremmin mitään mistään tietämättä, että tässä ollaan lupamaksujen suhteen menty metsään jo kauan. Ongelma on ilmeisesti se, että ihmiset eivät niitä maksa. Ja minulla on sellainen kutina, että merkittävä osa näistä ihmisistä on esimerkiksi pienillä tuloilla kitkuttelevia opiskelijoita. Eikö ensin voitaisi yrittää tuoda enemmän ihmisiä lupamaksun piiriin suhteuttamalla maksu ihmisten tulotasoon? Tiedän, että itse olisin ainakin aikanaan paljon vähemmällä hampaiden kiristelyllä maksunut luvasta, jos maksu olisi ollut minun opiskelikämpässäni kököttävästä pienestä mustavalkotelkasta edes hieman köykäisempi, kuin mitä se on talouksille, joissa on useampi iso väritelkka.

Ehkä se ei toimisi niin. Mutta kai sitä jotain vähemmän totalitaarisia ideoita löytyisi, kuin tämä "kaikki maksumiehiksi" -tyyppinen? Anyone?

Joo, tästähän tuleekin joku leffablogi

Ajattelin jo ajat sitten mainita elokuvan Himoshoppaajan salaiset unelmat, jonka kävin taannoin katsomassa. Se oli mukava pikku filkka, mutta jossain vaiheessa kävi mielessä se, että shoppailuaddiktio on kuitenkin joillekin ihan oikea ongelma ja elämää tuhoava riippuvuus - miltäköhän näistä ihmisistä tuntuu/tuntuisi katsoa aiheeseen pohjautuvaa romanttista komediaa? En tarkoita, että mitenkään paheksuisin asiaa. Tuntui vain yhtäkkiä hassulta, kuinka eri addiktioilla on erilainen potentiaalinen sympaattisuuden aste: äkkiseltään ei esimerkiksi tule mieleen romanttista komediaa, jonka sankaritar olisi alkoholisti. Romanttisen draaman osaan nimetä vaikka saman tien (When a Man Loves a Woman) ja sellaisia komedioita, joissa heilutaan perseet olalla on tietenkin pilvin pimein, mutta ne harvemmin ovat kovin romanttisia. Kyllähän sen toisaalta ymmärtää, missä se esteettinen ero piilee: kaatuileva ja oksenteleva neito on spontaanisti vähemmän söpö kuin nuori nainen, joka panttaa parhaan ystävänsä häihin tarkoitetun kaasonleningin saadakseen unelmiensa mekon (tällainen toiminta kun ei loukkaavuudestaan huolimatta aiheuta mitään visuaalista haittaa, hehee). Ei sillä, toisaalta täytyy myöntää, että Isla Fischer saa välitettyä hahmonsa kautta myös aitoa ahdistusta kuvaillessaan suuret silmät kosteina, kuinka kauniiden tavaroiden ostaminen saa olon tuntumaan siltä, että maailmassa on hetken aikaa kaikki kohdallaan.

Olen jotenkin vinksallaan laadukkaisiin romanttisiin komedioihin. Ja kun sanon laadukas, tarkoitan sellaista, jolla on iso budjetti, en välttämättä mitään kaavoista poikkeavaa erityislaatuisuutta. Eilen katsoin telkasta elokuvan 13 ja risat, joka oli mielestäni yllättävän viihdyttävä. Tosin Jennifer Garnerin pökkelöinti alussa (kun hänen 13-vuotias hahmonsa löytää itsensä kolmekymppisestä ruumiista) oli hieman tuskaista katsottavaa. Ilmeisesti toimintaleffojen vaatima kehonhallinta ei mitenkään itsestään selvästi taivu fyysisen komediennen kyvyiksi. Minua kiehtoo romanttisten komedioiden pyrkimys tunkea mukaan aina jotain (mukamas tai oikeasti) liikuttavaa. Tässä elokuvassa se iski aika varoittamatta takavasemmalta: kun Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn, purskahdin yhtäkkiä itkuun, vaikka minulla oli suunnilleen suu täynnä ruokaa. Samastuin vain hahmon hämmennykseen: itse en tietenkään ole hypännyt ajassa vajaata pariakymmentä vuotta eteenpäin, mutta välillä tulee jotenkin sellainen olo, että ihan äsken olin neljätoista ja maailmassani oli vielä jotain tolkkua ja odottamisen arvoisia asioita, sitten yhtäkkiä olenkin lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä ja kohtaan asioita, jotka silloin tällöin tuntuvat monimutkaisuudessan ja kipeydessään miltei järjettömiltä.

Aika hassua sekin muuten, että joskus pelkistä elokuvakohtausten juonikuvauksista ei voi tietää, mikä tyyli on kyseessä. Esimerkiksi kun yllä kirjoitin "Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn", tästä ei oikeastaan voi päätellä kyseessä olevan romanttinen komedia, ellei tiedä vaikkapa aiempia tai seuraavia tapahtumia tai elokuvan värimaailmaa (tummaa ja synkkää vai valoa ja pastelleja) tms. Olen muuten usein onnistunut ahdistumaan romanttisista komedioista. Muun muassa Hugh Grantin ja Sandra Bullockin tähdittämä Two Week's Notice sai aikanaan mielenrauhani järkkymään siinä määrin, että lähdin tippa linssissä vaeltelemaan Vantaan öisiä katuja. Grantin hahmon romanttinen tempaus lopussa (tiedättehän näitä klassisia kohtauksia, joissa hahmojen "kriisin" jälkeen jompikumpi menee julistamaan rakkauttaan julkisesti ja toisen sydän tietenkin sulaa tällaisen hellyyttävän pölhöilyn ja itsensä nolaamisen edessä) syöksi minut reunan yli - se tuntui omassa hieman emotionaalisesti vaativassa ja yksinäisyyden tunteita herättävässä ihmissuhdetilanteessani miltei kiusaamiselta.

Olen näet tosi hyvä ottamaan näitä fiktiivisiä tuotteita jotenkin kieron henkilökohtaisesti. Ja lisäksi ylianalysoimaan niitä (kts. yllä oleva kappale koskien 13 ja rista -leffaa). Että jos joku tarvitsee yliampuvan syvällisen tulkinnan jostain viihdepläjäyksestä, niin minun puoleeni kannattaa ehdottomasti kääntyä.

Revolutionary Road

En jaksa keksiä kunnon otsikkoa. Halusin vain kirjoittaa tuosta kyseisestä elokuvasta, jonka kävin katsomassa toissapäivänä. Ohari kertoilee omassa blogissaan osuvasti ja jouhevasti elokuvan ansioista. Sekä näyttelijät, teemat että dialogi ovat vakuuttavia. Siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia, hee?) elokuva voi olla joistain pitkästyttävä, onhan se lähinnä romaaniin pohjautuva puhedraama.

Itse pidin elokuvan tunnelmasta alusta alkaen ja koin sen tiivistyvän loppua kohden. Näin oli varmasti tarkoituskin. Eniten kamppailin pyrkimyksissäni samastua päähenkilöihin: epämääräinen paremman tulevaisuuden ja vihreämpien laitumien perään haikaileminen (tyyliin: jätetään vakityöt selvittääksemme, mitä todella halutaan, ja muutetaan Pariisiin, koska siellä ihmiset ovat enemmän elossa.) on aina ollut minulle vaikeasti tavoitettava tunnetila. Toki mietin välillä (lue: usein), miten voisin olla elämääni tyytyväisempi, mutta siihen harvemmin liittyy Pariisi tai tämä minulle usein selittämättömäksi jäävä eläminen.

Mietin siis alussa, onko päähenkilöitä tarkoitus sympatiseerata ja miten siinä onnistuisin. Sitten tajusin, että tarina antaa kyllä tilaa valita oman näkökulmansa ja suhtautumistapansa Wheelerin pariskuntaan. Minulta tuli luontevimmin ärsyyntyminen. Rouva Wheeler ärsytti minua pilvilinnoineen, jotka lopulta riistivät hänet rajusti eroon perheestään. Herra Wheeler ärsytti minua kyvyttömyydellään kohdata viehtymyksensä mukavaan ja mutkattomaan elämään, jolla hän littaa vaimonsa unelmia. Elokuvan parasta antia oli vanhemman tuttavapariskunnan mielisairaalasta lomalla oleva aikuinen poika, joka Wheelereiden luona kyläillessään laukoo totuuksia näiden elämästä ja parisuhteesta. Siitäs saavat!

Hyvä leffa. Koska herättää ajatuksia ja tunteita. (Klisee klisee, jee jee, mut se ei ole leffan vika, vaan kirjoittajan.)

Sitten tajusin myös...

tänään matkalla Tampereelle, että ei ole mitenkään itsestään selvää antaa mielentilansa ohjata musiikkivalintojaan. Kuuntelin junassa musiikkia puhelimellani ja tulin ajatelleeksi edellistä bloggaustani. Siinähän osoitin melko suoraviivaisen yhteyden "Soitetuimmat"-listani ja kieroutuneen kokemusmaailmani välillä. Mutta eikö olisi ihan uskottavaa olettaa vuorovaikutuksen kulkevan myös toiseen suuntaan?

Olen toki pyrkinyt vaikuttamaan olotilaani musiikin kautta. Ollessani esimerkiksi turhautunut tai vihainen, olen saattanut laittaa soimaan jonkun Linkin Parkin typerän renkutuksen ja semimoshannut ympäri asuntoa vaikuttaen todennäköisesti lähinnä tanssivalta autistilta. Tällainen musiikin käyttö ei kuitenkaan pyri radikaalisti muuttamaan tunnetilaa, vain purkamaan tai helpottamaan sitä sen verran, että tarve purkaa kyseisiä tunteita lähimmäisiin ja sitä kautta potentiaaliset sosiaaliset tuhot minimalisoituvat. Junassa istuessani minua alkoi kuitenkin yhtäkkiä (enkä tajua, miksen ole tätäkään tietoisesti pohtinut aiemmin) kiehtoa ajatus tunnemaailman päämäärätietoisesta muokkaamisesta kuuntelemani musiikin kautta. Siis: mitä jos en valitsisikaan biisejä sen tunnetilan mukaan, jossa milloinkin olen, vaan sen tunnetilan mukaan, johon haluan päästä?

Pitäisi varmaan kokeiluna ladata kännylle kasa biisejä, jotka saattavat tuntua minusta tällä hetkellä sävyllisesti kaukaisilta, lauluja kukoistavista rakkaussuhteista, pienistä riemunaiheista ja onnistumisen kokemuksista. Iloisia ja positiivisia kappaleita täynnä häpeilemätöntä optimismia, vilpitöntä hyvää tuulta ja viatonta flirttiä. Olisi kiinnostavaa nähdä miltä soittolista näyttäisi jonkin ajan päästä... ja ennen kaikkea, olisiko sillä mitään vaikutusta tunnemaailmaani.

P.s. Tuntuu ihan kuin olisin viime aikoina tullut ajatelleeksi aika monia itsestään selvyyksiä. Miten nämä ilmeiset asiat, jotka ovat varmasti olleet kaiken aikaa ihan käsieni ulottuvilla, saavat yhtäkkiä mahdollisuuden astua tietoisuuden kentälle? Jaa, ehkä se on vain tuo lisääntyvä valo...

Tajusin

... että kännykästäni löytyvän ja sen automaattisesti ylläpitämän soittolistan "Soitetuimmat" kappaleet tarjoavat melko säälittävän näkymän kieroutuneisiin sisäisiin maailmoihini.

Dolly Parton: 9 to 5
Elvis: A Little Less Conversation
Elton John: Believe
Peter Cox: Ain't Gonna Cry Again
Maija Vilkkumaa: Hei Tie
Simon & Garfunkel: Fakin' It
Simon & Garfunkel: At the zoo
Bob Dylan: Positively 4th Street
Simon & Garfunkel: You Don't Know Where Your Interest Lies
Peter Cox: Tender Heart
Britney Spears: Cinderella
Simon & Garfunkel: Homeward bound
TikTak: Tänä yönä taivaaseen
Simon & Garfunkel: We've Got a Groovy Thing Going
Nickelback: How You Remind Me
Simon & Garfunkel: I Am a Rock
Dolly Parton: But You Know That I Love You
Dolly Parton: Dumb Blond
Shania Twain: That Don't Impress Me Much
Elton John: The Bitch Is Back

Eihän noista biiseistä löydy miltei yhtäkään johon ei sopisi sana katkera, turhautunut, surullinen tai sitten vain keveän ylimielinen. Positiivisemman sävyisinä poikkeuksina ainoastaan Elton Johnin Believe (karheaa optimismia) ja Simon & Garfunkelin At the zoo (leikkisää sanataidetta ja rytmikästä melodiaa). Muutenhan nuo kielivät vain pinnan alla kytevää keskenkasvuisuutta ja kypsymättömyyttä.

Ehkä musiikin yksi funktio onkin jonkinlainen regressio? Varttuessaan ihminen usein oppii malttamaan ollessaan kärsimätön, ymmärtämään ja antamaan anteeksi ollessaan vihainen ja pistämään vähättelevästi jäitä hattuun ollessaan rakastunut. Ylipäätään ottamaan asioihin useampia näkökulmia ja olemaan vähemmän yksioikoinen. Ehkä osa musiikin viehätysvoimasta on juuri se noin neliminuuttinen yksityinen hetki, joka on täynnä ehdottomuutta ja (alhaisiakin) tunteita?

Runotorstai: proosahaaste Marjo Niemen romaanista Miten niin valo

There was a battle between personalities
and I started to feel like
the person taking all the hits was me.

There was a distance between bodies
but absurdly enough I took some hits there too
which you could not see.

I was angry and frustrated
so I kicked you blindly
and hit you in the groin

I still longed for the embrace
but all I could think of
was the battle going on.

So when you reached out for me again
I swear to god
I did not know what else to do.


The world is cruel,
it doesn't care about us.
And the cruelest thing is you.

Tekstaripalsta 5

Oonko ainoa, josta tuntuu, et työpaikoil vanhemmat naiset nauttivat päästessään osoittamaan ylemmyyttään nuorempia kohtaan esim. huomauttelemalla turhista asioista?

Euroviisut: Suomen alkukarsinnat osa 1

Euroviisut on ilmiö, jonka suhteen minulla ei ole mitään erityistä ymmärrystä tai intohimoa. Silti niiden etenemistä on viime vuosina tullut seurailtua aina, kun satun TV:n ääreen sopivaan aikaan. Näin kävi myös eilenillalla, jolloin alkoi Suomen euroviisuedustajan valinta vuodelle 2009. Edustaja äänestetään tyrkylle kutsutuista kahdeksasta artistista tai ryhmästä. Kahdessa alkukarsinnassa on kummassakin neljä kisaajaa, joista kaksi pääsee suoraan finaaliin ja muut saavat vielä toisen mahdollisuuden, sillä heidän joukostaan äänestetään finaaliin yksi. En ihan ymmärrä, mikä idea tässä on: miksi ihmeessä olettaisimme jonkin esityksen yhtäkkiä loppusuoralla nousevan muiden yli, jotka yleisö on jo kertaalleen äänestänyt sitä mieluisemmiksi? Joten mikä into sinne edustajakilvan finaaliin on tunkea vielä se yksi?

Oikeastaan minun piti kirjoittaa asiasta, johon liittyvä kysymys on minusta äskeistä kiintoisampi. Eilisessä suorassa lähetyksessä esiintyi siis neljä artistia/ryhmää, joista yksi oli Tapani Kansa. Herra Kansa eksyi rytmissään esityksensä alussa ja pisti koko show'n poikki voidakseen aloittaa uudelleen. Silti Kansa sai suurimman osan äänistä. Mikä tähän on syy?

Toki Kansa on paikkansa vakiinnuttanut artisti, jolla on varmasti vankka kannatusjoukko tämän kansakunnan joukossa. Mutta kolmen aiemman vuoden edustajat ovat olleet aivan eri maata. Tältä pohjalta ei tunnu loogiselta teoretisoida esimerkiksi, että nuoria ihmisiä ei Euroviisut kiinnosta ja yhtäkkiä jonkin Tapani Kansaa rakastavan, kasvottoman tätien ja pappojen massan äänestyskäyttäytyminen olisi ratkaisevaa. (Tosin olen myös lukenut, että Koop Arponen voitti Idolsin "mummoäänillä", joten ehkä on meneillään jotain, josta en tiedä...)

Eräs teoria olisi selittää Kansan voitto nimenomaan hänen esityksensä keskeytymisellä ja tarkemmin ottaen siitä seuranneilla sääliäänillä. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole ollenkaan linjassa sen kanssa, mitä oletan suomalaisesta kansallismentaliteetista. Eikö meillä pitäisi olla huono itsetunto ja varmasti myös taipumus myötähäpeään? Silloin tuntuisi oudolta ajatella, että Kansan esityksen pikku kömmähdyksen inhimillisyys ja sympaattisuus jotenkin vetäisi pidemmän korren suhteessa visioon siitä, että jotain vastaavaa tapahtuisi kansainvälisessä kilpailutilanteessa.

Lopulta sitä tulee yksinkertaisesti miettineeksi, että voisiko olla - voisiko mitenkään olla - kyse siitä, että Kansalla oli ehdottomasti eilisen karsinnan paras laulutaito? Voisiko olla että suomalaiset reagoivat siihen, miltä tämä ammattitaitoinen pitkän linjan muusikko kuulosti nuorien kanssakisaajiensa rinnalla? Hämmentävä ajatus.

Löytyipä teema, josta palan halusta blogata

Hottislistaan on ihan pakko tehdä yksi lisäys. Katsoin eilen elokuvan Pursuit of Happyness ja ihastuin Will Smithin esittämään Chris Gardneriin.















Elokuvan nimi on suomeksi Onnenpotkuja, joka on mielestäni aika surkea käännös ottaen huomioon, ettei elokuva sisällä sellaisia kovinkaan monta. Päin vastoin, tarina kertoo miehestä, joka moninaisista vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa uskoa ja pyrkiä uljampaan tulevaisuuteen. Englanninkielisen nimen Y ei ole kirjoitusvirhe, vaan viittaa elokuvan kohtaan, jossa Gardner kommentoi pienen poikansa hoitopaikassa, että jos fuck-sanaa ei siivota ulkoseinästä pois, niin voisiko ainakin happiness-sanan (kirjoitettu seinään Y:llä) korjata oikeaan muotoonsa. Tämä pieni episodi kertoo hahmosta paljon. Gardner on mies, joka on jatkuvassa hiljaisessa kapinassa sitä vastaan, että elämän tarvitsisi olla yhtään kurjempi, hohdottomampi tai tasoltaan surkeampi kuin on aivan pakko. Yksinhuoltaja isä painaa uskomattomalla sisulla läpi vaativan talousneuvojan koulutusohjelman pitäen samalla huolta pienestä pojastaan erittäin vaatimattomissa oloissa (osan aikaa kodittomana). Ihailtavaa kestävyyttä, neuvokkuutta ja päättäväisyyttä.

Elokuva oli yllättävän eleetön ja liikuttava. Se ei sisältänyt ärsyttäviä puheita ja liiallisuuksiin vietyä draamaa. En raaski antaa esimerkkejä, jos joku vaikka ei ole nähnyt elokuvaa ja haluaa itse katsoa sen. Lajityypissään tämä filmi on kyllä ehdotonta kärkeä.


Viime postaukseen piti tekemäni myös sellainen lisäys, että täysin unohdin Housea koskien pari asiaa. Ensinnäkin, hän soittaa pianoa. Piano ja mies, siinä on minusta jotain hyvin seksikästä (Ephram Browniin pätee sama juttu). Toisekseen, Housella on myös ystävä, joka on mielestäni melko namu, nimittäin Wilson. Tämä älykäs ja empaattinen mies tarjoaa usein Houselle vastapoolin tekemättä itsestään kuitenkaan suurta numeroa. Hyvisimago ei ärsytä, kun se ei ole liian kiiltokuvamainen. Wilson on myös hamsterimaisen söpö.

Luin jostain, että Housen hahmoa on inspiroinut Sherlock Holmes. Kaipa Wilson on sitten jonkinlainen tohtori Watson. Mutta mielikuvani Watsonista ei ole kyllä ihan noin nuori ja naminam.

Nerokkuus on seksikästä, samoin tummat huuliveikot

Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, minut on haastettu mitä ihanimpaan meemiin. Tarkoituksena on listata elokuvien ja tv-sarjojen hahmoja, joihin on ollut tavalla tai toisella ihastunut. Tähän mennessä päähäni on pälkähtänyt ihastusta/ihastelua herättäneitä hahmoja jo lukuisia, jotka aion nyt listata. Lista ei ole millään muotoa harkittu tai kattava (muuten sen tekemiseen menisi ikuisuus tai se olisi tuhottoman pitkä). Sen sijaan lista on hyvin sensuroimaton. Olen hyväksynyt sinne hahmoja vuosien varrelta sangen kyseenalaistamatta, mikä tarkoittaa että joukossa on joitain, joiden vetovoiman tavoitan enää vain muistinvaraisesti tai järkeilemällä. Olen noudattanut listassa vapaata kronologista järjestystä, lukuunottamatta ensimmäistä kohtaa, jonka halusin saada aggressiivisesti heti kärkeen...

1. Agentti Dale Cooper (Twin Peaks)

Juu, tästä miehestä tulee riita. Todennäköisesti se, joka osaa keittää parhaimmat kahvit ja leipoa maukkaimmat piiraat, voittaa...

Voisin laittaa tähän listaan monia muitakin Sirenin listassa olleita hahmoja (varsinkin Severuksen), mutta pysyttelen nyt näissä, jotka tulivat mieleeni ilman ulkopuolisia impulsseja.




2. Paroni Arnold

Parilla ensimmäisellä luokka-asteella olin kovin innostunut vanhoista kotimaisista elokuvista, joita Yle näytti silloin muistaakseni tiistai iltapäivisin (jäin muutamaan otteeseen pois koululla pidettävästä luovan toiminnan kerhostakin niiden takia). Kulkurin valssi oli suosikkini (enkä tietenkään ole siinä suhteessa ainut) ja Tauno Palon hahmo hehkui vanhanaikaista salaperäisyyttä ja romantiikkaa. Kukapa nainen ei haluaisi tulla tanssitetuksi ulos omista pakkopulla-häistään tumman ja tulisen hurjapäähurmurin käsivarsilla?

3. David Addison (Konnankoukkuja kahdelle)

Voi miten herra Addisonin omahyväinen virne ja (ainakin hänen omasta mielestään) erinomaisen hauskat vitsinsä upposivat murrosikäiseen sieluuni ja saivat vatsanpohjassa aikaiseksi piristävää hyrräystä. Huoletonta huulenheittoa harrastavat, nahoissaan ilmeisen hyvin viihtyvät tummaveriköt olivat teini-iässä paheeni, johon olen tainnut sittemmin regressoitua.

Näin joskus vuosia sitten ihanan unen, jossa eksyin vahingossa Bruce Willisin takapihalle. Hänen iso ja hurja vahtikoiransa ahdisteli minua, mutta talon isäntä tuli herrasmiesmäisesti pelastamaan minut. Sitä pidemmälle uni ei edennyt. Ehkä nuoruuden viattomuus pisti rajoja mielikuvitukselle. Toisaalta näen nykyäänkin surullisen vähän eroottisia unia.


4. Edward Lewis (Pretty Woman)


No, tätä voi olla vaikea ymmärtää, mutta kyseinen elokuva oli kova sana jossain vaiheessa ala-asteen lopulla. Edward Lewisin hellän huvittunut tapa katsoa naista lämmitti sydäntä. Vaikutus väheni vasta, kun tajusin, että Richard Geren jokaiselta hahmolta löytyy kyseinen ilme (se on se toinen niistä kahdesta).

Elokuva itsessään on tietenkin täysin höttöinen ja realismia vailla oleva romanttinen aikuisten satu rikkaan liikemiehen ja prostituoidun suhteesta. Vaikka tarinan ote käsiteltyihin teemoihin on pinnallinen ja Julia Robertsin hahmosta saa hakemalla hakea merkkiä ihmiskaupan traumaattisuudesta, jonkinlaisen osattomuuden kuvaston elokuva kuitenkin on tarjonnut, sillä tietyt sen kohtaukset kohoavat usein mieleeni kokiessani ulkopuolisuutta tai juurettomuutta.

5. Jeeves (Kyllä Jeeves hoitaa)

Tarvitseeko tätä edes perustella? Ulkonäkö ei ehkä ole klassisen komea, mutta mitkä hoksottimet ja mikä käytös! Näyttelijän (Stephen Fry) älykkyys kuultaa läpi roolisuoritukseen ja tekee hahmon kekseliäisyydestä uskottavaa. Lisäksi Jeeves säilyy läpi sarjan eräänlaisena mysteerinä: Mikä oikeastaan motivoi tätä miestä? Mitkä ovat hänen omat päämääränsä tai intohimonsa? Voi vain todeta, että hän on jonkinlainen hyväntahtoinen, manipulatiivinen nero. Ja ihana.




6. Jokaisen Star Trekin emotionaalisesti niukin mieshahmo

Originaalissa se oli tietenkin Spock. Alati hermonsa ja loogisuutensa säilyttävä Spock. Next Generationissa se oli Data, suorituskyvyltään ylivoimainen ja käytökseltään hillitty androidi, joka omalaatuisella tyylillään opiskeli ihmisyyttä. Deep Space 9:ssa se oli turvallisuuspäällikkö Odo, joka edusti mystistä muodonmuuttajien lajia ja piti varmalla kädellä yllä järjestystä asemalla. (Voyager oli sen verran lattea, että jätetään se.) Mikä näitä hahmoja sitten yhdistää? He ovat taipumuksiltaan ylivertaisia ja omaavat hillityn ulkokuoren, jonka nuori nainen voi kuvitella murtavansa.



7. Pacey Witter (Dawson's Creek)

Tumma, lievästi kapinallinen läpänheittäjä. Pohjimmiltaan älykäs alisuoriutuja, joka tarpeen tullen analysoi ympäröiviä tapahtumia ja omaa tunne-elämäänsä elegantisti ja kypsästi (ainakin teini-ikäisen näkökulmasta ja voi kuinka olisin itsekin halunnut roikkua samaan tapaan puhuvassa nuorisoporukassa). Aina tilaisuuden tullen hyväsydäminen herrasmies. Suhde opettajaan ei ainakaan vähentänyt seksikkyyttä...



8. Angel (Buffy ja Angel)

Ulkonäkö miellyttää, samoin tietenkin rohkeus ja sankariteot. Tosin hahmon synkkyys ja jatkuva melankolinen murjotus ovat joskus olleet minulle siinä rajoilla, että joko menee rasittavaksi. Traagisen taustatarinan takia annan kuitenkin paljon anteeksi. Onhan se kutkuttavaa fantasioida hahmosta, joka rakastuessaan ja pannessaan rakkautensa täytäntöön joutuu tuhon partaalle. Sehän tekee naisesta jollain kierolla tapaa aikamoisen femme fatalen.

Spike on toki myös ihan kuumaa kamaa (toteutettiinhan hahmon kautta jopa monien naisten salaisesti vaalimaa raiskausfantasiaa), mutta ehkä hieman liian narkkarimaisen ruikku ja blondattu. Suhteellisen pinnalliset esteettiset mieltymykset nyt ratkaisivat tämän Angelin hyväksi.

9. D'artagnan (Rautanaamio)

Gabriel Byrnen esittämä kypsä ja kultivoitunut D'artagnan iski aikanaan idealistisessa vilpittömyydessään kovaa. Ah, komistus lausumassa siniset silmät tapittaen juhlallisia ja yleviä ajatuksia, niin omistautuneena rakastamalleen naiselle ja vaalimilleen periaatteille. Leffa sisältää muutenkin ihan kunnioitettavan määrän miesnamuja.




10. Neo (Matrix)

Joku Keanu Reevesin aneemisen kalpeassa lookissa vain vetosi. Siksi toisekseen, olihan se messiashahmo, what can I say. Eikä se pitkä, musta nahkatakki ainakaan asiaa haitannut. Sellainen saa minut tosielämässäkin kaupungilla liikkuessani kääntämään pääni, vaikka kantaja olisi joku 13-vuotias (ja sitten tulee pedofiilinen olo). En osaa tätä fetissiä selittää.

11. Ned Flanders (Simpsonit)

Tiedättekö ne muutamat kohtaukset, joissa Ned on paidatta ja paljastaa treenatun yläkroppansa? Minä en naura. Minä sanon "uuu". Lisäksi miehen järkymättömässä mielenrauhassa ja ystävällisyydessä on jotain miltei yliluonnollista. Oikeastihan Ned on aivan liian kunnollinen, puhtoinen ja jumalaapelkäävä, sellainen miekkonen, josta tosielämässäkin pidän itseni erossa, vaikka kuinka suloisia olisivat. Taidan pitää itseäni jotenkin tuhmana tyttönä, jolla olisi vain korruptoiva vaikutus.



12. Ephram Brown (Everwood)

Nerokas pianisti (erityislahjat vetoavat, minkäs teet). Älykäs ja verbaalinen. Vähän vihainen, mutta pohjimmiltaan sydämellinen. Suhde vanhempaan naiseen. Katsokaa kohta Pacey Witteristä, niin näette kaavan.




13. Sandy ja Seth Cohen (O.C.)

Tämä nuortensarjan isä ja poika-pari on ehkä yhdistettynä juuri sen verran seksikäs mielestäni, että ansaitsee paikan listallani. Isä on idealistinen juristi, poika fiksu nörtti. Molemmat tummia, tietenkin, ja molemmat sanavalmiita ja kykeneviä tarvittaessa jakelemaan reality checkejä ympärilleen, tietenkin. Nämä kaksi hahmoa edustavat sitä lämminhenkisyyttä ja jopa tiettyä maanläheisyyttä (uskomatonta kyllä), joka on saanut minut joskus ihan mielelläni katsomaan kyseistä sarjaa.

14. Cartman (South Park)

Tämäkin on kai nyt jotenkin pedofiilistä, mutta ei se mitään - Cartmanilla on koululaiseksi paljon munaa. Kun tämä pikku herra päättää tehdä tai saada jotain, hän sen myös toteuttaa. Rajuin jakso on ehkä se, missä Cartman syöttää toiselle pojalle tämän vanhemmat kostona nöyryytyksestä. Täydellinen antisankari, miltei supersellainen.





15. Dr. Cox (Tuho-osasto)

Rakastan kyseistä sarjaa, ja löytyypä sieltä eräs vetävä hahmokin. Cox on itsevarmuudessaan lähes narsistinen, mutta hänellä on yleensä siihen varaa. Höyryävät monologit osoittavat kekseliäisyyttä ja aggressionpurkaukset saavat miettimään, millainen kyseinen uros olisi makuuhuoneen puolella... Ja hei, tsekatkaa kroppa!! Kaiken takana tietenkin vankat periaatteet, joten ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että tämä testosteroiinipommi uppoaa.



16. Erin Grant (Striptease)

Tätä ei varmastikaan tarvitse selittää kenellekään, joka on kyseisen elokuvan nähnyt. Jos upean Demi Mooren uskomattoman seksikkäät ja tyylikkäät strippauskohtaukset eivät vielä vakuuta, niin katsoja voi uppoutua tarinaan, jossa älykäs, rohkea ja päämäärätietoinen Erin haastaa rötösherrat näiden omassa pelissä.






17. Dr. House (House)

Ihanat silmät, ihanat aivot. Nerokkuus vain kiihottaa, minkäs teet. Toki Housen kaltainen mies olisi tosielämässä sietämätön (noin jääräpäiset ja itserakkaat ihmiset nyt vain on), mutta tässä tapauksessahan se vain lisää vetovoimaa. Aina voi kuvitella, kuinka sellaiselle tyypille pistäisi kampoihin...






18. Mr. Grey (Secretary)

Sain tämän elokuva katsottavakseni ihmiseltä, joka ilmeisesti tuntee minut melkoisen hyvin. Rakastuin elokuvaan, ja tämä dominoiva ja hitusen sadistinen pomo, jolla on toki myös pehmeä puolensa, oli kerrassaan herkullinen hahmo ja ehdottomasti minun makuuni.

Ehkä nyt voisi uskaltautua katsahtamaan muidenkin haastettujen listoja, kun en enää pelkää vaikutteita. Jostain syystä halusin katsoa, mitä listalleni putkahtaa ihan itsestään.

Plagiointia

Eufemian viimeisin sisälsi sanalitanioita, jotka syystä tai toisesta tuntuivat minusta mieluisilta. Päätin koota niistä omavaltaisesti runon:

Minä vain satun nyt tekemään hetken aikaa näin
Saatan tuurilla osua johonkin relevanttiin.
Juttelut eivät aina ole missään kovin ymmärrettävässä suhteessa toisiinsa
Useimmissa ne nousevat esiin melko muodottomina möhkäleinä
Kaverisanoja, jotka löytyvät tavan takaa läheltä,
kierretään jotain avointa ongelmaa.
(Esimerkki ei ole keksitty.)
Sanoja, jotka ilmaantuvat joku päivä ja haipuvat joskus myöhemmin.
Jossain kohtaan on pysähdyttävä ja sanottava:
"minä käytän nyt tätä sanaa",
mutten jaksa kirjoittaa enempää.

Sori.

Toivottavasti kaikilla on ollut siedettävä ja mahdollisimman stressitön joulu. Ensi joulua varten annettakoon vinkiksi, että palvelualan ammattilaisten kiusaaminen on yleinen (ja siitä päätellen tehokas) tapa purkaa joulupaineita. Jos hankaluus ei tule luonnostaan, eikä valitettavaa synny itsestään, aina voi käyttää mielikuvitustaan. Kannattaa esimerkiksi mennä kyselemään kaupasta tavaroita, joiden kuulumattomuuden valikoimaan on jo etukäteen vaikka netistä varmistanut (tähän kirjakauppa on ideaali) tai sitten soitella minkä tahansa nettikaupan tms. puhelinpalveluun keksityn tilausnumeron kanssa, jota ei tietenkään järjestelmästä löydy. Sitten päästetään höyryjä pihalle marmattamalla valikoiman suppeudesta tai palvelun epäammattimaisuudesta.

Minut on haastettu mitä ihanimpaan meemiin, johon vastaan heti kun mieleeni putkahtaa tarpeeksi ehdokkaita listaa varten.