Häivähdys punaista

Tästä asiasta on varmaan jo koko blogosfääri ja muutkin verkon syöverit täynnä papatusta, mutta ajattelin kuitenkin lyhyesti kantaa korteni kekoon minäkin. Kyse on kaikkia koskevasta mediamaksusta, joka nyt on ehdotuksena ollut esillä. Idea on hengeltään suloisen sosialistinen, mutta täytyy sanoa, etten ole täysin taipuvainen sitä kannattamaan.

Minuun kyllä vetoaa ajatus hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa on tiettyjä julkisia palveluja ja jossa kaikki osallistuvat näiden palveluiden kustannuksiin ainakin jossain määrin riippumatta siitä, miten paljon kukin näitä palveluita katsoo aiheelliseksi tai joutuu olosuhteiden pakosta käyttämään. Mutta jos TV:stä (tai ilmeisesti pitäisi sanoa YLEstä) tulee yksi näistä palveluista, pitäisi senkin kulujen mielestäni jakautua samaan tapaan kuin verotuksen progressiivisuus tai päiväkotimaksujen kategoriat toimivat - eli kukin maksaa varallisuutensa mukaan.

Kehtaisin jopa väittää sen paremmin mitään mistään tietämättä, että tässä ollaan lupamaksujen suhteen menty metsään jo kauan. Ongelma on ilmeisesti se, että ihmiset eivät niitä maksa. Ja minulla on sellainen kutina, että merkittävä osa näistä ihmisistä on esimerkiksi pienillä tuloilla kitkuttelevia opiskelijoita. Eikö ensin voitaisi yrittää tuoda enemmän ihmisiä lupamaksun piiriin suhteuttamalla maksu ihmisten tulotasoon? Tiedän, että itse olisin ainakin aikanaan paljon vähemmällä hampaiden kiristelyllä maksunut luvasta, jos maksu olisi ollut minun opiskelikämpässäni kököttävästä pienestä mustavalkotelkasta edes hieman köykäisempi, kuin mitä se on talouksille, joissa on useampi iso väritelkka.

Ehkä se ei toimisi niin. Mutta kai sitä jotain vähemmän totalitaarisia ideoita löytyisi, kuin tämä "kaikki maksumiehiksi" -tyyppinen? Anyone?

Joo, tästähän tuleekin joku leffablogi

Ajattelin jo ajat sitten mainita elokuvan Himoshoppaajan salaiset unelmat, jonka kävin taannoin katsomassa. Se oli mukava pikku filkka, mutta jossain vaiheessa kävi mielessä se, että shoppailuaddiktio on kuitenkin joillekin ihan oikea ongelma ja elämää tuhoava riippuvuus - miltäköhän näistä ihmisistä tuntuu/tuntuisi katsoa aiheeseen pohjautuvaa romanttista komediaa? En tarkoita, että mitenkään paheksuisin asiaa. Tuntui vain yhtäkkiä hassulta, kuinka eri addiktioilla on erilainen potentiaalinen sympaattisuuden aste: äkkiseltään ei esimerkiksi tule mieleen romanttista komediaa, jonka sankaritar olisi alkoholisti. Romanttisen draaman osaan nimetä vaikka saman tien (When a Man Loves a Woman) ja sellaisia komedioita, joissa heilutaan perseet olalla on tietenkin pilvin pimein, mutta ne harvemmin ovat kovin romanttisia. Kyllähän sen toisaalta ymmärtää, missä se esteettinen ero piilee: kaatuileva ja oksenteleva neito on spontaanisti vähemmän söpö kuin nuori nainen, joka panttaa parhaan ystävänsä häihin tarkoitetun kaasonleningin saadakseen unelmiensa mekon (tällainen toiminta kun ei loukkaavuudestaan huolimatta aiheuta mitään visuaalista haittaa, hehee). Ei sillä, toisaalta täytyy myöntää, että Isla Fischer saa välitettyä hahmonsa kautta myös aitoa ahdistusta kuvaillessaan suuret silmät kosteina, kuinka kauniiden tavaroiden ostaminen saa olon tuntumaan siltä, että maailmassa on hetken aikaa kaikki kohdallaan.

Olen jotenkin vinksallaan laadukkaisiin romanttisiin komedioihin. Ja kun sanon laadukas, tarkoitan sellaista, jolla on iso budjetti, en välttämättä mitään kaavoista poikkeavaa erityislaatuisuutta. Eilen katsoin telkasta elokuvan 13 ja risat, joka oli mielestäni yllättävän viihdyttävä. Tosin Jennifer Garnerin pökkelöinti alussa (kun hänen 13-vuotias hahmonsa löytää itsensä kolmekymppisestä ruumiista) oli hieman tuskaista katsottavaa. Ilmeisesti toimintaleffojen vaatima kehonhallinta ei mitenkään itsestään selvästi taivu fyysisen komediennen kyvyiksi. Minua kiehtoo romanttisten komedioiden pyrkimys tunkea mukaan aina jotain (mukamas tai oikeasti) liikuttavaa. Tässä elokuvassa se iski aika varoittamatta takavasemmalta: kun Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn, purskahdin yhtäkkiä itkuun, vaikka minulla oli suunnilleen suu täynnä ruokaa. Samastuin vain hahmon hämmennykseen: itse en tietenkään ole hypännyt ajassa vajaata pariakymmentä vuotta eteenpäin, mutta välillä tulee jotenkin sellainen olo, että ihan äsken olin neljätoista ja maailmassani oli vielä jotain tolkkua ja odottamisen arvoisia asioita, sitten yhtäkkiä olenkin lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä ja kohtaan asioita, jotka silloin tällöin tuntuvat monimutkaisuudessan ja kipeydessään miltei järjettömiltä.

Aika hassua sekin muuten, että joskus pelkistä elokuvakohtausten juonikuvauksista ei voi tietää, mikä tyyli on kyseessä. Esimerkiksi kun yllä kirjoitin "Garnerin hahmo menee aikuiselämän haasteiden edessä avuttomana vanhempiensa kotiin ja kyyristelee vaatekomerossa hakaten takaraivoaan hyllyyn", tästä ei oikeastaan voi päätellä kyseessä olevan romanttinen komedia, ellei tiedä vaikkapa aiempia tai seuraavia tapahtumia tai elokuvan värimaailmaa (tummaa ja synkkää vai valoa ja pastelleja) tms. Olen muuten usein onnistunut ahdistumaan romanttisista komedioista. Muun muassa Hugh Grantin ja Sandra Bullockin tähdittämä Two Week's Notice sai aikanaan mielenrauhani järkkymään siinä määrin, että lähdin tippa linssissä vaeltelemaan Vantaan öisiä katuja. Grantin hahmon romanttinen tempaus lopussa (tiedättehän näitä klassisia kohtauksia, joissa hahmojen "kriisin" jälkeen jompikumpi menee julistamaan rakkauttaan julkisesti ja toisen sydän tietenkin sulaa tällaisen hellyyttävän pölhöilyn ja itsensä nolaamisen edessä) syöksi minut reunan yli - se tuntui omassa hieman emotionaalisesti vaativassa ja yksinäisyyden tunteita herättävässä ihmissuhdetilanteessani miltei kiusaamiselta.

Olen näet tosi hyvä ottamaan näitä fiktiivisiä tuotteita jotenkin kieron henkilökohtaisesti. Ja lisäksi ylianalysoimaan niitä (kts. yllä oleva kappale koskien 13 ja rista -leffaa). Että jos joku tarvitsee yliampuvan syvällisen tulkinnan jostain viihdepläjäyksestä, niin minun puoleeni kannattaa ehdottomasti kääntyä.