lauantai 28. maaliskuuta 2009

Revolutionary Road

En jaksa keksiä kunnon otsikkoa. Halusin vain kirjoittaa tuosta kyseisestä elokuvasta, jonka kävin katsomassa toissapäivänä. Ohari kertoilee omassa blogissaan osuvasti ja jouhevasti elokuvan ansioista. Sekä näyttelijät, teemat että dialogi ovat vakuuttavia. Siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia, hee?) elokuva voi olla joistain pitkästyttävä, onhan se lähinnä romaaniin pohjautuva puhedraama.

Itse pidin elokuvan tunnelmasta alusta alkaen ja koin sen tiivistyvän loppua kohden. Näin oli varmasti tarkoituskin. Eniten kamppailin pyrkimyksissäni samastua päähenkilöihin: epämääräinen paremman tulevaisuuden ja vihreämpien laitumien perään haikaileminen (tyyliin: jätetään vakityöt selvittääksemme, mitä todella halutaan, ja muutetaan Pariisiin, koska siellä ihmiset ovat enemmän elossa.) on aina ollut minulle vaikeasti tavoitettava tunnetila. Toki mietin välillä (lue: usein), miten voisin olla elämääni tyytyväisempi, mutta siihen harvemmin liittyy Pariisi tai tämä minulle usein selittämättömäksi jäävä eläminen.

Mietin siis alussa, onko päähenkilöitä tarkoitus sympatiseerata ja miten siinä onnistuisin. Sitten tajusin, että tarina antaa kyllä tilaa valita oman näkökulmansa ja suhtautumistapansa Wheelerin pariskuntaan. Minulta tuli luontevimmin ärsyyntyminen. Rouva Wheeler ärsytti minua pilvilinnoineen, jotka lopulta riistivät hänet rajusti eroon perheestään. Herra Wheeler ärsytti minua kyvyttömyydellään kohdata viehtymyksensä mukavaan ja mutkattomaan elämään, jolla hän littaa vaimonsa unelmia. Elokuvan parasta antia oli vanhemman tuttavapariskunnan mielisairaalasta lomalla oleva aikuinen poika, joka Wheelereiden luona kyläillessään laukoo totuuksia näiden elämästä ja parisuhteesta. Siitäs saavat!

Hyvä leffa. Koska herättää ajatuksia ja tunteita. (Klisee klisee, jee jee, mut se ei ole leffan vika, vaan kirjoittajan.)

Ei kommentteja: