Merkityksetön päättää lakata

Vaikeinta oli saada se lähtemään ilman puhelintaan. Jos se olisi tarkistanut kassinsa sivutaskun, minun olisi täytynyt kaivaa kännykkä kaapin alta, mihin olin vempeleen sujauttanut sen vessakäynnin aikana. Sitten minun olisi pitänyt sen kanssa ihmetellä, miten kummassa puhelin oli omatoimisesti hiipinyt piiloon, kun se kerran niin tarkkaan muisti pistäneensä kännyn kassiin odottamaan lähtöä. Ehkä olisin saanut sen epäilemään mielenterveyttään, mikä olisi ollut saavutus sinänsä. Tosin luulen, että se olisi löytänyt jonkin itseään tyydyttävän (jopa ilahduttavan) selityksen liikkuville esineille. Olisi varmasti.

Ei se kuitenkaan tarkistanut kassiaan ovella. Tein parhaani, ettei sille olisi tullut mieleenkään tehdä niin: suukotin, nyin kädestä ja leikin, etten halunnut sen lähtevän. Se nauroi ja lähti, pakkohan sen oli. Minä istuin sohvalle odottamaan. Tiesin, että jos se ei heti huomaisi omaisuutensa vajaavaisuutta, niin ei se takaisinkaan tulisi, vaan päättäisi selvitä iltaan asti ilman. Odotin viisi minuuttia. Tuntui, kuin olisin asettamassa viimeistä korttia huojuvan korttitalon huipulle. Anna vielä tämän onnistua, hoin mielessäni. Anna vielä tämän mennä kohdalleen ja olla niin kuin pitää. Odotin kymmenen minuuttia. Jos tämän kortin saan paikoilleen, tämän yhden vielä, niin sitten voin puhaltaa koko korttitalon kumoon. Odotettuani viisitoista minuuttia, vedin syvään henkeä ja kumarruin noukkimaan kännykän kaapin alta.

Istuin nojatuoliin, päästin virkamiesyskää muistuttavan kuivan rykäisyn ja korjasin ryhtiäni. Sitten etsin kännykän uumenista esille viestit. Puhelin oli uusi, joten viesteille oli paljon tilaa. Tekstareita oli monia, mutta kävin ne kaikki huolellisesti läpi. Sen mielenkiinnottomien kavereiden lähettämät lässytykset jätin rauhaan, vaikka jutut olivat toivottoman typeriä. Sellaiset vihan ja turhautumisen tunteet eivät olleet terveitä ja sen syövän olin päättänyt leikata itsestäni irti juuri nyt. Paras antaa vain olla. Hävitin vain itseni kirjoittamat. Onneksi se ei ollut niin sentimentaalista tyyppiä, että se olisi kirjoitellut vanhoja viestejä jonnekin ylös. Minun ei siis tarvinnut käydä läpi paperipinkkoja metsästäen epämääräisiä töhryjä.

Selattuani viestit läpi otin esille kyseiseen käyttöön tarkoitetun kosteuspyyhkeen ja pyyhin puhelimen puhtaaksi sormenjäljistä ja muista töhryistä. Kyllä se tietäisi, että minä olin kapineen pihistänyt, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli, ettei minusta jäänyt mitään merkkejä. Asettelin kännykän ruokapöydälle. Astuin pari askelta taaksepäin ja tarkkailin asetelmaa pää kenossa. Sitten palasin takaisin pöydän ääreen ja tyrkkäsin puhelinta vähän kulmasta saadakseni sen vieläkin suorempaan. Nyökkäsin tyytyväisenä ja tassuttelin avaamaan tietokoneen.

Sen tietokone ei ollut suojattu salasanalla, mikä oli etu minulle. Sähköpostin salasanan olin toki joutunut urkkimaan selville, mutta tuo nyt ei ollut homma eikä mikään. Sisäänkirjautumisen hetkeen ajoitetulla hellyyskohtauksella pääsee kyllä epäilyksiä herättämättä tarpeeksi lähelle seuraamaan sormien tanssia näppäimistöllä. Toimenpide pitää vain toistaa muutamaan otteeseen virhemarginaalin minimalisoimiseksi. Olin tehnyt tutkimustyöni huolellisesti ja pääsin ongelmitta sisälle sähköpostiin. Projektiani helpotti suunnattomasti, että se käytännön miehenä tietenkin hyödynsi palvelua, jolla se pääsi käsiksi kaikkiin sähköpostitileihinsä kerralla. Olin kirjoittanut ainakin kahteen niistä.

Aloin selata sähköposteja läpi samalla huolellisuudella kuin tekstiviestejäkin. Hävitin omat kirjoitukseni. Samalla tulin lukeneeksi tekstinpätkiä sieltä sun täältä. En voinut kuin pudistella päätäni ja jatkaa työtäni. Kuinka kukaan saattoi kuvitella, että nuo kahden ihmisen muodostamat merkkien ja tarkoitusten rakennelmat olisivat tuollaisinaan mitenkään yhteensoviteltavissa tai harmonisoitavissa? Kysymys oli yhtä kipeä ja merkityksetön kuin minuuteni. Kun sanoo vähemmän kuin pitäisi ja sekin on jotenkin liikaa, pitää tajuta luovuttaa.

Jatkoin. Olin käyttänyt työhöni jo tunteja. Ulkona hämärsi. Hieroin särkeviä silmiäni ja venyttelin hetken. Sitten tarkistin vielä Lähetetyt-kansion siltä varalta, että sinne olisi säästynyt sellaisia sen viestejä minulle, jossa olisi lainauksia omasta tekstistäni. Lopuksi suoritin tietokoneelle samanlaisen pyyhintäoperaation kuin kännykällekin. Sitä varten minun piti sytyttää valot. Oli jo pimeää.

Hain keittiöstä jakkaran, jolla yletyin kirjahyllyn korkeimmalle tasolle. Sieltä noukin käsiini puisen rasian, jossa tiesin sen pitävän harvoja ja valittuja säilyttämisen arvoisina pitämiään papereita. Etsin käsiini sille lähettämäni kirjeet ja kortit ja kiikutin ne keittiön lavuaariin. Etsin kaapista tulitikut ja ehdin jo sytyttää yhden, ennen kuin muistin jotain. Puhalsin tikun sammuksiin, hain jakkaran takaisin keittiöön ja kipusin poistamaan palohälyttimen paristot. Sitten sytytin uuden tikun ja pudotin sen ohuen paperikasan päälle. Seurasin liekkejä, kunnes olin tyytyväinen tuhon asteeseen ja laskin vettä päälle. Tulen sammuttua avasin ikkunat ilmanvaihtoa ajatellen ja lisäksi asetin pariston takaisin hälyttimeen. Turvallisuus ennen kaikkea.

Jäljellä oli enää tavaroideni kerääminen. Vaatteet ynnä muut olinkin jo pakannut. Kaivoin laukkuni esiin vaatekaapin perukoilta ja kiikutin sen kirjoituspöydän luo. Avasin alimmaisen laatikon ja noukin esiin vanhat päiväkirjani. Tuoreimpaan ei ollut ilmestynyt yhtään sanaa pitkään aikaan. Elin kirjoittamattoman historian pimeää ja sekavaa aikakautta. Pakkasin vihkoset laukkuuni. Laatikosta löytyi vielä sen minulle lähettämät kirjeet, jotka olin kornisti sitonut yhteen lilalla silkkinauhalla. Asettelin ne hellästi päällimmäiseksi laukkuuni ja suljin vetoketjun.

Kirjoituspöydän ylälaatikosta löysin valkoisen paperin ja kuivamustakynän. Nopeasti, mahdollisimman suurta huolimattomuutta tavoitellen, kirjoitin paperille viestin. Sitten tartuin laukkuuni ja vein sen eteiseen odottamaan. Suljin ikkunat ja sammutin valot. Jätin avaimen pöydälle kännykän viereen. Vedin takin päälleni ja kengät jalkaani. Laukkuineni astuin ulos ja painoin oven kiinni takanani.

Sisälle pimeään jäivät odottamaan viimeiset sanat, jotka koskaan tulisin siihen käyttämään:

"Mikä minulle on arvokasta, on Sinulle arvotonta. Sen käyttäminen Sinuun on siis tuhlausta, typeryyttä joka loppuu tähän. Älä sure. Jos en merkitse, jos merkkini eivät merkitse mitään, ei merkitse merkittömyyskään."