Sinänsä mielenkiintoista, että juuri kun olin pienessä mielessäni pähkäillyt, että ihmisyksilön kehityksen kannalta on mahdollisesti melko yhdentekevää, mitä kouluissa opetetaan, Dr. Philin (yksi paheistani) sunnuntainen jakso käsitteli ihmisiä, jotka eivät halua kouluttaa lapsiaan ("non-schoolers"). Tämän kasvatusideologian mukaisesti lapset varttuvat suhteellisen vapaassa, mutta mahdollisimman virikkeellisessä ympäristössä, jossa he itse tarttuvat mielenkiintonsa mukaisiin harjoitteisiin ja tiedonlähteisiin. Vanhempien tehtävä ei ole opettaa, vaan avustaa ("facilitate") lasta oppimisessa. Maailma itsessään on lapsen valtavan suuri luokkahuone.
Olen itse hyvin tietoinen siitä, että suomalainen koulujärjestelmä on yhdenmukaistava. Ominaisuuksiltaan, taipumuksiltaan ja suuntaumuksiltaan hyvin erilaiset lapset halutaan pitää mahdollisimman pitkälti samassa luokkahuoneessa. Tämän omalla tavallaan tasavertaisen kohtelun kääntöpuolena on tasapäistäminen: erityistä apua kaipaavat lapset laitetaan sinnittelemään hädin tuskin muun luokan perässä ja lahjakkaat (tuntuu hieman pahalta huitaista tuo arvottava termi tähän, mutta menköön paremman puutteessa) lapset jäävät yhtälailla vaille niitä resursseja ja mahdollisuuksia, jotka auttaisivat heitä olemaan niin hyviä, kuin he voisivat olla. Tämä järjestelmämme ominaisuus perustuu tietääkseni ihan suoraan aikaisempiin koulutuspoliittisiin linjanvetoihin ja on käsittääkseni saanut osakseen myös kritiikkiä, sillä elämmehän aikaa, joka arvostaa mentaalista pääomaa sekä tietotaitoa siinä missä materiaalisia resurssejakin ja kaipaa eksperttejä, jotka erikoistumisensa ja taipumustensa ansiosta kohoaisivat matti meikäläisiä päätä pidemmiksi maailman pulmia ratkaistaessa.
Suinkaan kaikki eivät siis niele itsestään selvänä ajatusta siitä, että julkinen koululaitos on lapsen kasvatuksen kannalta ainoa tai paras vaihtoehto. En minäkään. Uskoisin olevani erittäin avarakatseinen erilaisten kasvatus- ja opetusvisioiden suhteen. Viittaan jälleen edelliseen postaukseeni, jossa menin jopa tuumimaan, että samapa tuo sinänsä, mitä kouluissa opetetaan. Silti jokin mainitsemassani Dr. Philin jaksossa ja sen "non-schooler" ja "home-schooler" perheissä (erona aiempaan kontrolli ja strukturoitu opetus) sai olon tuntumaan epäileväiseltä. Hahmotin oloni lopulta käsitteen "asiantuntijuus" ympärille. Jos en laittaisi omia hypoteettisia lapsiani kouluun, kokisin riistäväni heiltä (varsinkin jos kyse on myöhemmistä vuosiluokista) mahdollisuuden olla päivittäisissä tekemisissä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Mitkä ikinä lapsieni kiinnostuksen kohteet minäkin kautena olisivat, koulussa hänellä pitäisi ainakin periaatteessa olla mahdollisuus olla tekemisissä sen alan asiantuntijan kanssa. Lisäksi lapsi altistuisi erilaisille tavoille nähdä ja käsitellä asioita sekä iän mukanaan tuoman ymmärryksen myötä toivottavasti myös tajuaisi niille altistuvansa: eräs verrattomimmista asioista, jonka voi koulutuksensa myötä oppia, on mielestäni se, kuinka tieto suodattuu erilaisten äänitorvien kautta. Useiden auktoriteettihahmojen antama opetus tuntuu ainakin äkkiseltään erittäin kätsältä tavalta mahdollistaa tämän oivallus/havainto.
Jaksoa katsoessani Dr. Phil alkoi sanallistaa saman suuntaisia ajatuksia kuin omassa päässäni liikkui. Hän toi esille varsinkin erään opettajien jakaman asiantuntijuuden lajin: kasvatustieteellisen koulutuksen. Jokainen pätevä opettaja on ainakin periaatteessa koulittu ymmärtämään ja analysoimaan oppimista sen eri muodoissa, tarkkailemaan ja kehittämään omaa toimintaansa oppimistilanteessa ja pitämään yllä omaa aineenhallintaansa. Tämä pyrkimys on mielestäni keskeinen, koska vaikka leikittelen ajatuksella, ettei se mitä opetetaan ole tärkeää, minusta se miten opetetaan on äärimmäisen tärkeää. Käytännössä hienojen periaatteiden toteutumisesta ei tietenkään ole mitään varmuutta, jo senkin takia että monet kouluissa opettavat henkilöt eivät ole muodollisesti päteviä. Varmasti tiedän vain sen, etten kuvittele pystyväni tarjoamaan hypoteettiselle lapselleni samaa kuin koululaitos. Oma kysymyksensä on tietenkin se, pystyykö lapsi tätä "asiantuntijuuden lahjaa" millään tapaa arvostamaan, vai onko se vain jonkinlainen "pakotettu etuoikeus", joka sortaa hänen vapauttaan...
Olin myös huomaavinani, että joillain vanhemmilla, jotka olivat päättäneet jättää laittamatta lapsensa kouluun, oli erittäin kummallisia, vanhentuneita, behaviorismin sävyttämiä käsityksiä opetuksesta. Eräs äiti kuvaili näkemystään opetuksesta julkisessa koulussa niin, että se on kuin joku heittelisi vaahtokarkkeja päin lapsen naamaa ja kutsuisi sitä syömiseksi. Joko hänen oletuksensa olivat täysin pielessä, tai sitten ameriikassa ollaan huomattavasti takapajuisempia kuin meillä. Oman kokemukseni mukaan Suomessa puhutaan pedagogisissa piireissä konstruktiivisesta oppimisnäkemyksestä ja oppilaasta tietorakenteiden muodostajana jo siinä määrin, että välillä on ihan tuntunut, että jos niitä teesejä tulkitsisi jyrkimmällä mahdollisella tapaa, oppilaan voisi saman tien jättää häärimään oman onnensa nojaan, koska lopputulos on kuitenkin se ja sama.
Oman lukunsa amerikkalaisten vanhempien kouluvastaisuudesta muodostaa tietenkin joissain tapauksissa ilmenevä kouluampumisten ja muiden huume- ja väkivaltarikosten herättämä kauhu. Onneksi en kenenkään suomalaisen ole sentään vielä kuullut julistavan, että tämä ottaa lapsensa pois koulusta noista syistä. En tiedä, se vain kuulostaa jotenkin hirvittävältä: pelon alla elämiseltä, eristäytymiseltä, yhteisöllisyyden uhraamiselta kasvottomien kauhujen alttarille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
"Jos en laittaisi omia hypoteettisia lapsiani kouluun, kokisin riistäväni heiltä (varsinkin jos kyse on myöhemmistä vuosiluokista) mahdollisuuden olla päivittäisissä tekemisissä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Mitkä ikinä lapsieni kiinnostuksen kohteet minäkin kautena olisivat, koulussa hänellä pitäisi ainakin periaatteessa olla mahdollisuus olla tekemisissä sen alan asiantuntijan kanssa."
Jep, tämä tuntuu järkevältä ja hyvältä. Itse kaikkea muuta kuin asiantuntijan varhaiskasvattamana en voi kuin päivitellä sitä luksusta, joka tarhaan päässeillä ikätovereilla on ollut - heille on epäilemättä selitetty, miksi mitäkin ei saa tehdä, perusteltu mahdolliset rangaistukset (jos niitä nyt on edes käytetty) ja ainakaan heitä ei ole jätetty yksinään hoitajan loukkaannuttua syystä, jota lapsi ei ymmärrä, ja poistuttua ovi paukkuen ja huutaen, että olisi parempi, jos lapsi ei olisi koskaan syntynytkään, kun on kerran noin inhottava. Puhumattakaan siitä, miten painostavaa on odottaa yksin kotona tunteja, ennen kuin vanhemmat tulevat, ja kestää sitten vielä heidän huolensa suuttumisensa tilanteeseen. (Olen oikeastaan vasta aikuisena hahmottanut, etteivät he niin vihaisia minulle olleet.)
Tietysti moni ei-ammattilainen käyttäytyy pätevämmin kuin kuvaamani hoitaja, jonka kanssa itse vietin kotona leijonanaosan ensimmäisistä 6 1/2 ikävuodestani. (TOtisesti olen sitä mieltä, että yhtäläinen päivähoito-oikeus ja hoitopaikkatakuu ovat hyvä asia.) Mutta riskit sille, että hoitaja ei ole lainkaan selvillä esimerkiksi omista kipukohdistaan ja kostaa lapselle tätä tölvien tai oikutellen vaikeat olonsa, on niin suuri, etten itsekään suin surmin uskaltaisi jättää lasta kouluttamattoman henkilön huomaan. Olkoonkin, ettei koulutus vielä takaa mitään, se kuitenkin luo koulutetulle ihmiselle edes teoreettisen mahdollisuuden tunnistaa kohtia, joissa kasvattaminen ja myötätunto menevät pieleen. Ammattikasvattajan kuvittelisi olevan myös enemmän huolissaan siitä, jos hän tajuaa jollakin tavalla vahingoittavansa lasta, ja tällaisessa tapauksessa turvautuvan työnohjaukseen. Siviilihenkilön taas on edelleen tässä yhteiskunnassa aika vaikeaa päästä tuettuun terapiaan, jossa voisi kuvitella käsiteltävän tällaisia kysymyksiä hänen kohdallaan. Lisäksi aika moni maallikko kun tuntuu kuvittelevan, että lapset kestävät melkein mitä vain "koska ovat ennenkin kestäneet".
Minua itseäni kauhistuttaa edelleen se seikka, että olin au pairina heti lukion jälkeen. Ei niin, että olisin erityisesti ilkeillyt lapsille tai muuta vastaavaa, meillä oli enimmäkseen mukavaa yhdessä, joskin toki tunsin itseni valtavan kokemattomaksi ja avuttomaksi monissa kohdissa, mutta jo se ajatus, että 18-vuotias tyttö laitetaan vastuuseen kahden lapsen kasvatuksesta, on jotenkin aivan pöyristyttävä. En tiennyt mitään lasten kehitysvaiheista tms. mutta kaikki tuntuivat olevan sitä mieltä, että duuni on helppo ja "sen osaisi kuka vaan".
Huooh. Voikohan vääremmässä olla?
Niin, koulutus ei tietenkään takaa yksilön pätevyyttä käytännössä ja toisaalta voisi käydä niinkin, että jollain kouluttamattomalla henkilöllä olisi luonnostaan mitä mainioimmat taipumukset lasten tai nuorten kanssa toimimiseen. Tiedän vain, että itse olen ainakin toistaiseksi tyytyväinen ajatukseen koululaitoksen tarjoamista todennäköisyyksistä tässä asiassa, esimerkiksi juuri tästä koulutetun henkilön "teoreettisesta mahdollisuudesta tunnistaa kohtia, joissa kasvattaminen ja myötätunto menevät pieleen."
Olen toki siinä mielessä puolueellinen, että kasvuvuosinani koulu oli minulle jopa sosiaalisesti sorsitumpina kausinani usein kotia rennompi vaihtoehto. Tiedän, että joidenkin kokemus koulusta sosiaalisena ympäristönä on paljon negatiivisempi.
Virallinen koulutusjärjestelmä myös aina kasvattaa lapsia ja nuoria kohtaamaan jonkin tietyn yhteiskunnan asettamat vaatimukset ja normit. Pidimmepä siitä tai emme, olemme väistämättömästi yhteiskunnan jäseniä. Ympäröivän yhteiskunnan normit ja arvot on hyvä tuntea, ei pelkästään jotta voisi niitä uskollisesti noudataa vaan myös voidakseen tarvittaessa nousta puolustamaan itseään niitä vastaan.
Koululla on mielestäni myös tärkeä sosiaalistava vaikutus. Kaikki koulussa kohdatut tyypit eivät tietenkään ole kivoja ihmisiä, mutta on hyvä oppia tulemaan jotenkin toimeen ja ymmärtämään myös sellaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä joista ei pidä - he kun ovat kuitenkin olemassa. Suomalainen peruskoulu, jossa ovat mukana lähes kaikki ikäluokan lapset, altistaa oikein mainiosta kohtaamaan erilaisuuden kirjon.
Jees, täällähän lymyää toinenkin kommentti. Kiva yllätys!
Tuossa katsomassani jaksossa joku tosiaan huomautti, että kotona koulutetut lapset saattavat toki viettää paljonkin aikaa muiden lasten kanssa esimerkiksi harrastusten yhteydessä tai vanhempiensa kautta, mutta usein tämä johtaa kontaktiin kovin samanhenkisten ihmisten kanssa. Eräs kotona koulunsa käynyt nuori nainen kertoi itse kokevansa, ettei hänelle ole muodostunut tarvittavia kykyjä erilaisten ihmisten kohtaamiseen. Hm, vaikea sinänsä ottaa vahvaa kantaa ilman omakohtaista kokemusta, mutta antaa ajattelemisen aihetta.
Lähetä kommentti