Elokuvan nimi on suomeksi Onnenpotkuja, joka on mielestäni aika surkea käännös ottaen huomioon, ettei elokuva sisällä sellaisia kovinkaan monta. Päin vastoin, tarina kertoo miehestä, joka moninaisista vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa uskoa ja pyrkiä uljampaan tulevaisuuteen. Englanninkielisen nimen Y ei ole kirjoitusvirhe, vaan viittaa elokuvan kohtaan, jossa Gardner kommentoi pienen poikansa hoitopaikassa, että jos fuck-sanaa ei siivota ulkoseinästä pois, niin voisiko ainakin happiness-sanan (kirjoitettu seinään Y:llä) korjata oikeaan muotoonsa. Tämä pieni episodi kertoo hahmosta paljon. Gardner on mies, joka on jatkuvassa hiljaisessa kapinassa sitä vastaan, että elämän tarvitsisi olla yhtään kurjempi, hohdottomampi tai tasoltaan surkeampi kuin on aivan pakko. Yksinhuoltaja isä painaa uskomattomalla sisulla läpi vaativan talousneuvojan koulutusohjelman pitäen samalla huolta pienestä pojastaan erittäin vaatimattomissa oloissa (osan aikaa kodittomana). Ihailtavaa kestävyyttä, neuvokkuutta ja päättäväisyyttä.
Elokuva oli yllättävän eleetön ja liikuttava. Se ei sisältänyt ärsyttäviä puheita ja liiallisuuksiin vietyä draamaa. En raaski antaa esimerkkejä, jos joku vaikka ei ole nähnyt elokuvaa ja haluaa itse katsoa sen. Lajityypissään tämä filmi on kyllä ehdotonta kärkeä.
Viime postaukseen piti tekemäni myös sellainen lisäys, että täysin unohdin Housea koskien pari asiaa. Ensinnäkin, hän soittaa pianoa. Piano ja mies, siinä on minusta jotain hyvin seksikästä (Ephram Browniin pätee sama juttu). Toisekseen, Housella on myös ystävä, joka on mielestäni melko namu, nimittäin Wilson. Tämä älykäs ja empaattinen mies tarjoaa usein Houselle vastapoolin tekemättä itsestään kuitenkaan suurta numeroa. Hyvisimago ei ärsytä, kun se ei ole liian kiiltokuvamainen. Wilson on myös hamsterimaisen söpö.
Luin jostain, että Housen hahmoa on inspiroinut Sherlock Holmes. Kaipa Wilson on sitten jonkinlainen tohtori Watson. Mutta mielikuvani Watsonista ei ole kyllä ihan noin nuori ja naminam.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti